Vuonna 2025 kuurojen diakoniatyö täyttää 80 vuotta, kuurojen alttaritaulu Effata 95 vuotta ja Helsingin kuurojen seurakuntaneuvosto 100 vuotta.

Kurkistetaanpa hieman menneisiin vuosikymmeniin.

Matkapapit tekivät uraauurtavaa työtä

‍Ensimmäiset kuurojen matkapapit aloittivat työnsä 1908. Helsinki oli itäisen piirin matkapapin Huugo Nybergin keskuspaikka. Ennen matkapappeja kuurojen sielunhoito oli kovin satunnaista, kuurojenkoulujen sekä vapaaehtoisten viittomakieltä osaavien maallikoiden varassa. Valtava joukko maaseudun ja syrjäseutujen kuuroja jäi kokonaan hengellisen elämän ulkopuolelle, moni jäi jopa täysin ilman kieltä ja koulutusta.

Matkapapit kiersivät piireissään ja pyrkivät paikallisten seurakuntien kautta keräämään tietoa kuuroista sekä vierailemaan näiden luona. Moni kuuro lapsi, nuori ja vähän vanhempikin kuuro pääsi kouluun matkapapin myötävaikutuksella.

Kuurojen kirkkoneuvosto perustettiin

‍Koska Huugo Nyberg oli paljon matkoilla laajassa piirissään, Helsingin kuurojen hengellisen elämän ylläpitämiseksi perustettiin kuurojen kirkkoneuvosto 1925. Kirkkoneuvoston tarkoituksena oli tukea pappia hänen työssään ja huolehtia seurakuntalaisten tarpeista silloinkin, kun pappi oli matkoilla. Kirkkoneuvosto vieraili sairaiden ja yksinäisten kuurojen luona ja teki tällä tavalla vapaaehtoista diakoniatyötä.

‍Nybergin ansiosta kuurot saivat jo vuonna 1908 pysyväksi kokoontumispaikakseen Helsingin Tuomiokirkon itäisen paviljongin. Sisällissodan jälkeen kappelin lämmitysjärjestelmä oli pitkään rikki, eikä sitä voitu käyttää hartaustilaisuuksiin talvisin. Viimein Tampereen hiippakunnan piispa Jaakko Gummerus, jonka veli Martti Pihkala (ent. Gummerus) oli ammatiltaan kuurojenopettaja, kuuli vetoomukset ja määräsi kappelin lämmitysjärjestelmän remontoitavaksi. ‍

Vuodesta 1925 alkaen kuurot pääsivät taas ympärivuotisesti omaan kirkkoonsa. He alkoivat somistaa kirkkoa oman näköisekseen, ja tästä pienestä mutta innokkaasta aktiivisuudesta kirkkoneuvosto sai alkunsa.

Oma alttaritaulu

Kirkon somistamisesta syntyi myös ajatus omasta alttaritaulusta. Se päätettiin kilpailuttaa. Kilpailuun osallistui kolme taiteilijaa: kuuleva Hanna Frosterus-Segerstråle ja kaksi kuuroa, joista toinen oli Sävele Angervo. Toisen kuuron taiteilijan henkilöllisyyttä ei ole saatu varmennettua, mutta hän oli mahdollisesti J. F. Talvia. Kilpailun voitti Frosterus-Segerstråle pelkistetyllä mutta herkällä teoksellaan nimeltä Effata. Alttaritaulu esittää Raamatun kohtausta, jossa kuuron miehen kohtaava Jeesus lausuu: Effata, aukene! Ja kuuro alkaa taas kuulla (Mark. 7:32-37).

Kuurojen museon kokoelmissa on Sävele Angervon päiväämätön, luonnosmainen maalaus nimeltä "Jeesus parantaa kuuron". Koska myös Hanna Frosterus-Segerstrålen työ on samasta aiheesta, kirkkoneuvosto kenties antoi aiheen taiteilijoille ja vertaili, kuka esitti sen parhaiten.

Effata-taulu poikkeaa huomattavasti Frosterus-Segerstrålen aiemmasta taiteesta. Hän saikin inspiraation taulun tyyliin tanskalaiselta Joakim Skovgaardilta, jonka maalaus "Kristus kuolleiden valtakunnassa" (1891-1894) on hyvin samantyylinen kuin Effata (1930). Effata-alttaritaulu on nykyään Hermannin diakoniatalon salissa.

Effata-taulu oli aikansa asenteiden ja esteellisen yhteiskunnan kuva, jossa yksilö nähtiin ongelmana ja viallisena. Tänä päivänä viittomakieliset kuurot ovat valtaosin aivan tyytyväisiä omana itsenään, eivätkä kaipaa parannusta. Jumala kaikkivoipuudessaan voisi luoda pelkkiä kuulevia ihmisiä, mutta mitä ilmeisimmin Hän näkee hyväksi että maailmassa on myös kuuroja. Ja hyvä niin, sillä ilman kuuroja maailma jäisi paitsi viittomakielen ja viittomakielisen kulttuurin ainutlaatuisuutta.

Pappi toimi tulkkina

‍Helsingin kuurojenpappina toimi 1940-luvulta alkaen Lauri Paunu. Hän opetteli viittomakielen aivan alkeista kuurojen avulla. Pappi joutui monesti kuurojen tulkiksi eri tilanteisiin, viranomaisille ja lääkärillekin. Se oli osa papin työtä jo aivan alkuajoilta asti. Tulkkeina toimivat myös esimerkiksi Pelastusarmeijan upseerit ja kuurojen kuulevat omaiset, joilla oli hyvä viittomakielentaito. Kaikilla ei sitä ollut.

Eräänä päivänä Paunun ovelle ilmestyi kuuro nainen, joka oli kovissa vatsakivuissa. Hänen oli pakko päästä heti lääkärille ja saada tulkki mukaan. Paunu järjesti naapurissa olevalle lääkärille ajan, mutta naispuolista tulkkia ei siihen hätään saatu. Potilas pakotti Paunun mukaansa lääkärille. Tilanne oli papille hyvin kiusallinen eikä hän halunnut nähdä kuuroa naista puolipukeissa. Papin ja potilaan väliin pystytettiin sermi, jonka yli pappi tulkkasi lääkärin puheita.

Paunu totesi myöhemmin, että tilanne oli potilaalle nöyryyttävä. Kuuroille oli saatava oma diakonissa. Asia lähti nopeasti vireille ja Helsingin seurakunnat ymmärsivät kuurojendiakonissan tarpeen. Sopiva henkilökin löytyi: nuori diakonissa Eeva Malmila, joka osasi jo valmiiksi viittoa kuurojen sukulaistensa ansiosta. Mutta elettiin sotavuosia ja Malmila oli Hämeenlinnan sotilassairaalassa töissä. Niinpä hän pääsi aloittamaan työssään vasta sodan lopulla, huhtikuussa 1945.

Kuurojendiakonissalla valtava työmäärä

‍Kuurojendiakonissalle oli huutava tarve, ja todella pian huomattiin, ettei yksi henkilö riittänyt millään. Eeva Malmila raportoi, että vuoden 1946 aikana hän teki 469 sairaskäyntiä, 192 tulkkausta lääkärikäynneillä, 464 muuta tulkkauskäyntiä sekä 384 koti- ja huoltokäyntiä. Vastaanottoja hän ehti pitää 38. Työmäärä oli käsittämätön, ja tänä päivänä olisi suorastaan rikollista teettää yhdellä ihmisellä noin paljon töitä.

Diakonissa Malmila itse muisteli myöhemmin, ettei sotien jälkeen työaikoja seurattu eikä vapaapäiviäkään juuri pidetty. Kuurojen hätä ja tarve oli niin suuri, että he tulivat kaikkialta maasta Eeva Malmilan luo. Diakonissan työ oli todellinen kutsumusammatti.

1950-luvulta alkaen alettiin saada kuurojendiakonissoja muuallekin Suomeen. Moni teki sitä sivutoimisesti muun diakonissatyön ohella. Haasteena oli oppia viittomakieli tyhjästä, sillä valtaosa diakonissoista tuli täysin suomenkielisestä ympäristöstä. Malmilan lähtökohdat olivat sikäli helpommat, että hänellä oli jo asiakkaidensa kieli hallussa.

Vasta 1980-luvulla, kun Suomeen saatiin ensimmäiset ammattimaiset viittomakielentulkit, diakonissojen työ helpottui niin että he pystyivät keskittymään kunnolla varsinaiseen työhönsä jatkuvien tulkkauskeikkojen sijaan.

Tekniikka muuttuu, avun tarve ja kohtaaminen pysyy

‍Helsingin seurakuntien kuurojendiakoni Päivi Korhonen on toiminut kuurojendiakoniatyössä 30 vuotta. Hän kertoo työstään näin:

"Aloitin Helsingin seurakuntayhtymässä vuonna 1997, sitä ennen olin töissä Espoon seurakuntayhtymässä.

Tietotekniikan valtava kehitys on ollut työssäni huomattavaa. Kuurojentyön tiedotelehti, joka ilmestyi noin kolme kertaa vuodessa, tehtiin ”käsin” naputtelemalla diakoniakäytävämme yhteistä Commodore-tietokonetta. Lehden tekeminen alusta loppuun asti vei aikaa. Tänä päivänä on älypuhelimet ja nopeat tietoliikenneyhteydet. Viittomakielisten ei tarvitse enää ottaa yhteyttä tekstipuhelimella, vaan käytämme paljon WhatsAppin webkameratoimintoa. Skypekin on jo menneen talven lumia!

Viittomakielisten määrä vähenee

‍Kuulo-implanttileikkaukset vauvoille 1990-luvun puolestavälistä lähtien ovat vähentäneet merkittävästi viittomakieltä käyttävien kuurojen lasten ja nuorten määrää. Osa implantin saaneista pärjää laitteiden avulla, vaikka se ei tee heistä kuulevia. Osa heistä käyttää tukiviittomia. Harvempi osaa viittomakieltä.

Viittomakieltä käyttävien määrä vähenee myös luonnollisen poistuman myötä. Viittomakieltä käyttäviä kuuroja on kuitenkin vielä pääkaupungissamme.

Viittomakielinen työ tänä päivänä

‍Arkityöhöni kuurojendiakoniatyöntekijänä sisältyy erilaiset seurakuntalaisten tai heidän omaistensa yhteydenotot. Tilanteita on laidasta laitaan. Autan ja tuen heitä mahdollisuuksien mukaan. Esimerkiksi vakavasti sairastuneen kuuron puolison toiveesta menen sairaalaan mukaan. Kuolemantapauksissa neuvon ja ohjaan, miten toimitaan. Joku toinen taas voi kysyä, miten voi hoitaa helteillä läkähtynyttä lemmikkieläintä. Jälleen neuvon ja ohjaan parhaani mukaan.

Helsingin seurakunnissa (Malmilla ja Kannelmäessä) toimii viittomakielisiä raamattupiirejä. Matteuksenkirkon Varustamossa kokoontuu kuurojen päiväpiiri, ja Malmin Varustamossa puolestaan pääkaupunkiseudun seurakuntien yhteinen viittomakielinen perhekerho.

Pääkaupunkiseudun seurakuntien kuurojendiakonit vuorottelevat kuurojenpapin kanssa viittomakielisissä jumalanpalveluksissa. Leiritoiminta on myös yhteistyössä.

Teen yhteistyötä muiden kuurojen toimijoiden kanssa, kuten Helsingin Kuurojen Yhdistyksen kanssa esimerkiksi yhteisillä retkillä. Käyn kouluttamassa Diakin ja Humakin tulkkiopiskelijoita sekä Kuurojen kansanopistossa. Kuurojen Liitto ja sen aluetyö on myös yhteistyökumppanini, kuten myös Kuurojen Palvelusäätiö.

Kaupungin vammaispalveluun on lisäksi yhteyksiä asiakkaiden asioissa. Työ on vaihtelevaa, ei ole samanlaista päivää. Viittomakieltä käyttävien yhteydenotot ovat jokapäiväisiä."

Viittomakielisen työn historia on luettavissa myös julkaisusta Valoa, voimaa, viittomakieltä 2025.

Teksti: Salla Fageström ja Päivi Korhonen

Katso Viittomakielisille

‍