Pitkäaikainen seurakuntapastorimme Arto jää eläkkeelle. Vuosaaressa vietettiin Arton läksiäisjuhlaa marraskuun lopulla. Sen kuviin ja tunnelmiin pääset alla olevan videon myötä. Arton ajatuksiin pääset myös lähtösaarnan myötä.

Siunattuja ja armorikkaita eläkepäiviä Arto! Ja kiitos kaikista ilon, armon ja toveruuden vuosista!

Arto Huhdanmäen lähtösaarna

Vuosaaren kirkossa 6.11.2022 uskonpuhdistuksen muistopäivänä 22. sunnuntaina helluntaista.

Nousemme kuulemaan tämän sunnuntain evankeliumia Johanneksen evankeliumin 4. luvusta jakeesta 46 jakeeseen 53:

”Kapernaumissa oli kuninkaan virkamies, jonka poika oli sairaana. Kultuaan Jeesuksen tulleen Juudeasta Galileaan hän lähti Jeesuksen luo ja pyysi, että tämä tulisi parantamaan pojan, joka oli kuolemaisillaan. Jeesus sanoi hänelle: ”Te ette usko, ellette näe tunnustekoja ja ihmeitä.” Mutta virkamies pyysi: ”Herra, tule, ennen kuin poikani kuolee.” Silloin Jeesus sanoi: ”Mene kotiisi. Poikasi elää.” Mies uskoi, mitä Jesus hänelle sanoi, ja lähti. Jo kesken matkan tulivat hänen palvelijansa häntä vastaan ja kertoivat pojan parantuneen. Mies kysyi heiltä, mihin aikaan poika oli alkanut toipua, ja he sanoivat: ”Eilen seitsemännellä tunnilla kuume hellitti.” Silloin isä ymmärsi, että se oli tapahtunut juuri silloin, kun Jeesus sanoi hänelle: ”Poikasi elää”, ja hän ja koko hänen talonsa väki uskoivat Jeesukseen.”

Tänään on 22. sunnuntai helluntaista ja tämän pyhäpäivän aiheena on ”Uskon perustus”. Juuri tämän sunnuntain aiheen tähden on tämä päivä valittu samalla Uskonpuhdistuksen muistopäiväksi.

Aikanaan jokunen vuosikymmen sitten meidän kirkossamme vietettiin joka vuosi neljää rukouspäivää ja jokaiselle rukouspäivälle maamme hallitus oli määrännyt tietyt saarnatekstit.

Ensimmäinen rukouspäivä helmikuussa oli ”katumuspäivä”, toinen oli toukokuussa ja se oli ”nuorison päivä”, kolmas oli heinäkuussa ja se oli ”uskonpuhdistuksen päivä” ja neljäs rukouspäivä oli lokakuussa ja se oli ”kiitospäivä”, jolloin kiitettiin vuoden sadosta. Tuo neljäs rukouspäivä eli kiitospäivä poistettiin aikanaan kirkollisesta kalenterista. Ilmeisesti tuon ajan taloudellinen hyvinvointi oli turruttanut jopa kirkolliset piirit pitämään maan satoa itsestään selvyytenä.

Tämä vanha rukouspäiväperinne on nyt historiaa eikä maamme hallitus enää puutu pappien saarnateksteihin, mutta tuoreessa muistissani on yhä tuo kaunis keskikesän päivä, jolloin pidin elämäni ensimmäisen saarnani nuorena teologina sunnuntain päiväjumalanpalveluksessa Agricolan kirkossa.

Tuo heinäkuinen pyhäpäivä vuonna 1983 oli sattumoisin juuri kolmas rukouspäivä eli ”uskonpuhdistuksen muistopäivä” ja hallituksen määräämän saarnatekstin muistan vieläkin ulkoa. Tekstiksi oli määrätty pari jaetta Roomalaiskirjeen kolmannesta luvusta ja ne kuuluivat: ”Sillä kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla ja saavat lahjaksi vanhurskauden Hänen armostaan sen lunastuksen kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa.” (Room. 3: 23-24).

Näitä paria jaetta lukiessani tajusin, että protestanttisen uskomme perustus ja ns. vanhurskauttamisoppi on itse asiassa kätketty näihin Roomalaiskirjeen jakeisiin. Muistan vieläkin, miten jännitin saarnaa valmistellessani, kuinka saisin tästä tekstistä nostettua jotain uutta ja tuoretta sanottavaa, sillä mielestäni kaikki oli jo kerrottu noissa parissa jakeessa. Onneksi sain saarnan valmiiksi hyvissä ajoin ja tuona sunnuntaina Agricolan kirkossa oli kanttorin ja pastori Arno Ronimuksen lisäksi noin 20 sanankuulijaa. Ihan rohkaiseva alku tulevalle papille.

Tänä sunnuntaina on tarkoitus puhua uskosta ja meidän kristillisen uskomme perustuksista. Meitä uskovaisia on monenlaisia, mutta meidän uskomme kohde ja sisältö on kuitenkin sama.

Apostoli Paavali kiteyttää tämän ajatuksen uskon perustuksesta 1. korinttolaiskirjeen 3. luvussa ja toteaa: ”Perustus on jo laskettu ja se on Jeesus Kristus.”

Kristinuskon alkuaikoina koettiin tarpeelliseksi erilaisten harhaoppien vuoksi, kiteyttää meidän kristillisen uskomme sisältö ns. uskontunnustuksiin. Jokaisessa messussa ja varsinkin kastetilaisuuksissa tunnustetaan yhdessä yhteinen kristillinen usko.

Meillä luterilaisilla on käytössä tuo kaikkien tuntema apostolinen uskontunnustus, mutta tuota hieman pidempää Nikean uskontunnustustakin voisi toki useamminkin käyttää. Näiden kahden lisäksi on vielä muitakin pitkiä ja hyvin monisanaisia uskontunnustuksia.

Monenlaisten uskontunnustusten lisäksi voimme todeta, että on myös monenlaisia uskovia. Jotkut kuuluvat uskovien seurakuntaan ja ovat saneet pyhän kasteen henkilökohtaisen ja julkisen uskontodistuksen jälkeen. Jotkut kristityt puhuvat uskolla parantamisesta, toiset ovat uskomassa tai uskossa ja myös todistavat uskostaan. Toisille usko merkitsee ensisijaisesti Pyhän Raamatun sanoihin uskomista, toiset taas korostavat erityisiä hengellisiä kokemuksia, Pyhän Hengen voimaa ja Jumalan ihmeitä.

Tämän sunnuntain evankeliumissa Jeesus sanoo: ”Te ette usko, ellette näe tunnustekoja ja ihmeitä.” Viime kädessä meidän kristillinen uskomme ei ole tunteisiin, tunnustekoihin tai ihmeisiin uskomista, vaan Jeesuksen sanoihin luottamista. Päivän evankeliumissa Jeesus sanoo sairaan pojan isälle: ”Mene kotiisi. Poikasi elää.”

Ja teksti jatkuu: ”Mies uskoi, mitä Jeesus hänelle sanoi, ja lähti.” Niinpä jo miehen rientäessä kotiinsa hänen palvelijansa juoksivat häntä vastaan ja kertoivat pojan parantuneen. Päivän evankeliumissa todetaan sairaan pojan parantuneen juuri sillä hetkellä, kun Jeesus sanoi nuo lohdulliset ja parantavat sanat: ”Mene kotiisi. Poikasi elää.”

Noin kolmekymmentä vuotta sitten toimin pastorina Helsingin Vanhan kirkon seurakunnassa. Kirkossa pidettiin lähes joka arkipäivä puolenpäivän aikaan hartaushetki ja kerran viikossa urkuvartti. Joka viikko pidin yhden tai kaksi hartaushetkeä kirkkoon saapuneille kuulijoille. Muistan, että hyvin usein kirkossa oli vain pari kolme kuulijaa. Eräänä päivänä kirkkoon oli saapunut vain yksi ihminen, iäkäs nainen. Silloin ajattelin mielessäni, kannattaako näin pienelle kuulijakunnalle järjestää erityistä hartaushetkeä.

Hartauden päätyttyä tuo iäkäs nainen tuli luokseni ja pyysi, että rukoilisimme vielä yhdessä. Sitten nainen kertoi rukousaiheensa. Nuo aiheet koskivat hänen rakasta tytärtään ja hänen perhettään. Ennen kun aloimme rukoilla, kerroin hänelle, että Jumala on luvannut kuulla ja vastata meidän rukouksiimme. Otin esille Jeesuksen sanat Matteuksen evankeliumin luvusta 18: ”Mitä tahansa asiaa kaksi teistä yhdessä sopien maan päällä rukoilee, sen he saavat minun Isältäni, joka on taivaissa.” Sitten sovimme yhdessä, mitä pyydämme Taivaalliselta Isältämme ja rukoilimme yhdessä.

Viikon kuluttua tuohon samaan tuo samainen iäkäs nainen istui jälleen kirkossa. Mietin jo valmiiksi mielessäni, että varaanpa taas aikaa keskusteluun ja yhteiseen rukoukseen. Hartaushetken jälkeen hän tuli luokseni ja pyysi minua istuutumaan. Hän oli selvästikin liikuttunut.

Sitten hän kertoi, miten esirukoushetkemme jälkeen tyttären vakava sairaus, johon lääkkeiden tai kirurgien apu ei yltänyt, oli yllättäen parantunut vaivastaan. Lääkäritkin olivat sen todenneet ja pitäneet sitä ihmeenä.

Tämän päivän evankeliumin valossa me tajuamme, miten yksittäinen ihminen on Jumalalle tärkeä. Jeesuksen ympärillä liikkui jatkuvasti satoja, jopa tuhansia ihmisiä, mutta kaiken tungoksen ja väenpaljouden keskellä Hän näki ja kuuli yksittäisen ihmisen tarpeet ja hädän. Väentungoksessa Hän tunsi, kuinka voimaa lähti Hänestä ja tien vierellä Hän kuuli sokean huudon: ”Jeesus, Daavidin Poika, armahda minua!” Päivän evankeliumissa Jeesus pysähtyy jälleen kuuntelemaan yhden yksittäisen ihmisen hätähuutoa. Kaiken päätteeksi Hän vielä vastaa kuninkaan virkamiehen pyyntöön ja parantaa hädissään olevan miehen pojan; pojan, joka oli jo kuolemaisillaan.

Tämän päivän evankeliumi on Johanneksen evankeliumista ja nimenomaan apostoli Johannes korostaa evankeliumissaan uskon ja pyhien kirjoitusten merkitystä. Evankeliuminsa loppupuolella Johannes toteaa: ”Nämä ovat kirjoitetut siksi, että te uskoisitte Jeesuksen olevan Kristus, Jumalan Poika, ja että teillä, kun uskotte, olisi elämä Hänen nimessään.” Evankeliumissaan Johannes korostaa kristillisen uskon täyttymystä vasta pääsiäisen tapahtu- mien jälkeen, sillä aito ja oikea usko on lopulta Pyhän Hengen synnyttämää uskoa, jota kukaan ei voi itsestään puristaa. Se on Jumalan lahja. Kristittyinä me emme usko vain jaloon opettajaan ja profeettaan, jonka sanoja ja puheita me hartaana muistelemme, vaan aina myös ylösnousseeseen ja Pyhän Henkensä kautta läsnä olevaan Herraan, Jeesukseen Kristukseen.

Kun Jeesus paransi herodilaisen virkamiehen kuolemansairaan pojan, meidän ei tarvitse palata tähän historialliseen tilanteeseen ja yrittää puristaa itsestämme samanlaista vuoria siirtävää uskoa. Ihmeet ja parantumiset ovat edelleen mahdollisia, mutta tämän päivän evankeliumin varsinaisena ilosanomana on usko Sanaan, Jeesuksen Kristuksen sanaan.

Se, että Jeesus paransi sairaan jostain kaukaa käymättä itse sairaan luona, antoi myös Johannekselle uuden näkökulman eli Jeesus ei ole sidottu aikaan ja paikkaan.

Niinpä meidän kristillinen uskomme on elämää, joka syntyy Jeesuksen sanojen eli evankeliumin kuulemisesta. Näin uskonpuhdistuksen muistopäivän kunniaksi haluan vielä ottaa esiin nuo Martti Lutherin ”kirkkaat helmet”, jotka hän tallensi katekismuksemme sivuille.

Mielestäni yksi ”kirkas helmi” liittyy opetukseen Pyhästä Hengestä. Kolmannen uskonkappaleen selityksessään Luther kirjoittaa: ”Minä en voi omasta järjestäni enkä voimastani uskoa, Jeesukseen Kristukseen, Herraani, enkä tulla Hänen luokseen, vaan Pyhä Henki on kutsunut minut evankeliumin kautta.” Toinen ”kirkas helmi”, joka nousee mieleeni, on opetus elämän arvoista. Moni kyselee tänäkin päivänä, mikä tässä elämässä on tärkeää ja tavoittelemisen arvoista. Luther toteaa: ”Elämän kallein asia on Jeesuksen Kristuksen tunteminen ja Jumalan lapseksi pääseminen.”

Apostoli Paavali muistuttaa meitä myös uskomme perusteista ja kirjoittaa: ”Sillä armosta Jumala on teidät pelastanut, antamalla teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja. Se ei perustu ihmisen tekoihin, jottei kukaan voisi ylpeillä.” (Ef. 2: 8-9).

Raamatun Sana opettaa meitä: ”Lahjaksi olette saaneet, lahjaksi antakaa.” Meidän henkilökohtainen uskomme on todellakin lahjaa. Apostoli Johannes kirjoittaa opetuskirjeessään: ”Siinä on rakkaus - ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että Hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi. Rakkaat ystävät! Kun Jumala on meitä näin rakastanut, tulee meidänkin rakastaa toisiamme.”

Antakoon Jumala meille armossaan avoimen sydämen ja kuulevat korvat, kun kohtaamme lähimmäisiämme elämän eri tilanteissa. Saamme myös joka päivä pyytää Jumalan johdatusta ja viisautta kaikkiin lähimmäistemme kohtaamisiin, niin täällä kirkolla kuin missä tahansa kuljemmekin. Sitä rakkautta, jolla Jumala on meitä rakastanut, mekin saamme jakaa eteenpäin monilla eri tavoilla. Antakoon Jumala meille kaikkiin näihin haasteisiin ja kohtaamisiin rakkautta ja viisautta!

Hiljennymme rukoukseen:

Herramme ja Vapahtajamme Jeesus Kristus. Monet sairaat, kärsivät ja ahdinkoon joutuneet huusivat Sinulle hädässään: ”Jeesus, armahda meitä!” Sinä annoit avun avuttomalle, toivon toivottomalle ja elämän kuolleelle. Herra, Sinä olet sama eilen ja tänään ja ikuisesti. Kuule meidänkin avunhuutomme, ota vastaan hätämme ja pelkomme tänä päivänä tässä maailmassa. Herra, armahda meitä! Kiitos, että annat meidän levätä armosi varassa! Kiitos, että parantavan Sanasi voima yltää heikkojen ja sairaiden avuksi ja voimaksi. Kiitos ja ylistys Sinulle, Herra Jeesus, armostasi ja rakkaudestasi! Aamen.

‍