Partiolaisilla on olemassa ihanne ”Tuntea vastuunsa ja tarttua toimeen”. Tuolla ihanteella halutaan kannustaa siihen, että partiolainen toimisi yhteisen hyvän puolesta, olisi aktiivinen osa yhteiskuntaa ja kantaa kekoon oman osuutensa. Koko elämäni partiossa olleena kaikki partiolaisten kahdeksan ihannetta ovat enemmän ja vähemmän ohjanneet sitä, miten haluan itse toimia. Vastuuntunto ja toimeen tarttuminen ovat kuitenkin viime aikoina olleet erityisesti mielessäni, esimerkiksi kun olen katsonut maailman menoa tai toiminut Lauttasaaren seurakuntaneuvostossa.

Maailmassa, jossa harva uutinen on positiivinen, on kirkossa hyvän tekemiselle aina tilaa ja paikka toteuttaa, jos vain halua löytyy. Haluaisin väittää ja uskoa siihen, että kirkkomme on myös se paikka, jossa nuori saa tarttua toimeen ja jossa sille annetaan mahdollisuuksia ja luottamusta. Sen olen itse saanut myös kokea kotipaikassani Rovaniemellä, jossa olin aikanaan aktiivinen seurakuntanuori.

Jouluna 2014 olin nuori, joka halusi tarttua toimeen seurakunnassa – en niinkään formaalissa luottamustehtävässä, vaan riviseurakuntalaisena, jolla oli idea ja paloa toteuttaa se. Tuona jouluna toteutimme nuorten joukolla Laulavan joulukortin, jossa meidät nuoret sai tilata haluamaansa paikkaan laulamaan joululaulutervehdyksen ja tuotot menivät puolestaan maasai-tyttöjen koulutukseen. En muista enää, mistä ajatus oikeastaan edes lähti, eivätkä summat olleet suuria. Kuitenkin me teimme jotain, millä oli merkitystä – niin paikallisesti iloa tuottaen ja pieneksi hetkeksi musiikillisen yhteisön tarjoten, mutta myös maailmalla apua tarvitseville. Me tartuimme toimeen.

Meillä jokaisella kirkon jäsenellä on vastuu siitä, millainen kirkkomme on, mitä siellä tapahtuu ja millaiseksi sen tulevaisuus muodostuu. Oma vastuuntuntoni ja toimeen tarttuminen oli myös syitä sille, miksi edellisissä seurakuntavaaleissa päätin asettua ensikertalaisena ehdolle uudessa kotiseurakunnassani Lauttasaaressa. Syksyn 2022 seurakuntavaaleissa keräsin kolmanneksi eniten ääniä Lauttasaaressa ja tulin valituksi.

Nuorena aikuisena kamppailen jatkuvasti sen kanssa, millaisena kirkkomme näyttäytyy julkisuudessa ja sen, kehtaanko ylipäätään puhua ääneen kuuluvani kirkkoon muutenkin kuin tavan vuoksi. Se johtuu pitkälti pienen äänekkään ryhmän saamasta tilasta ja luomasta mielikuvasta, mikä kiteytyy esimerkiksi tasa-arvoon ja yhdenvertaisuuteen liittyviin kysymyksiin, jotka ovat itselleni tärkeitä. Seurakuntaneuvoston jäsenenä en voi ehkä suoraan vaikuttaa esimerkiksi siihen, että evankelisluterilaisen kirkon avioliittokäsitys tuotaisiin nykypäivään, mutta voin vaikuttaa pienin teoin siihen, että kirkkomme huomioisi paremmin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt.

Epäkohdan huomatessa itseltään voi kysyä: mitä minä voin tehdä asialle? Harvoin vastaus on, ettei mitään ole tehtävissä. Enemmän on kyse siitä, että todella tarttuu toimeen – tekee ainakin sen, mikä on tehtävissä.

Kymmenen vuotta Laulavaa joulukorttia myöhemmin, joulukuussa 2024 kävin tuota pohdintaa tutustuessa seurakuntaneuvostomme kokouksen esityslistaan, jossa yhtenä kohtana olisi seuraavan vuoden kolehtikohteiden vahvistaminen. Miksi me haluaisimme seurakuntana kerätä kolehteja tahoille, jotka vastustavat naispappeja tai eivät kohtele seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä yhdenvertaisesti? Emme kai me sellaista halua tehdä? Minä en ainakaan.

Vaikuttamismahdollisuuksia selvittäessä kävi ilmi, että kyseessä olivat kirkkohallituksen määräämät kolehdit, joihin meillä ei seurakuntana ole vaikutusvaltaa. Emme voineet jättää niitä keräämättäkään, sillä ennakkotapauksella sekin ratkaisu oli jo testattu oikeudessa. Mutta kannanoton seurakuntana voisimme aina tehdä ja ilmaista, millaiset arvomme ovat. Kirjoitin kannanottoluonnoksen ja kysyin mukaan myös toista seurakuntaa, sillä yhdessä ääni on kovempi kuin yksin. Ulostulomme sai näkyvyyttä ja keräsi kiinnostusta myös muissa seurakunnissa, ja kannanotto toimitettiin myös asiasta päättäville tahoille.

Alle vuosi myöhemmin kirkkohallitus päätti, ettei sellaiset järjestöt enää saa pakollista kolehtia. Niin nopeista liikkeistä kirkon päätöksenteossa en ole aiemmin kuullut, mutta toivon, että tulevaisuudessakin etenemme harppauksin oikeaan suuntaan. Se vaatii vain sen, että oikeat ihmiset tuntevat vastuunsa ja päättävät tarttua toimeen – ihan kaikilla kirkkomme päätöksenteon tasoilla.

Ihan jokaisessa hetkessä seurakunnan luottamushenkilönä ei vastaavia muutoksia tule eteen ja seurakuntaneuvostossa toimiminen on ajoittain turhauttavaakin, siitä en lähde valehtelemaan. Olemme kuitenkin nuijineet tällä kaudella kokouksissa jo yli 400 kokouskohtaa, jotka ovat sisältäneet paikallisesti merkittäviäkin päätöksiä – kuten Lauttasaaressa uuden kirkkoherramme valinnan. Mitenhän monta päätöstä vuodessa paikalliset seurakunnat tekevät yhteensä ympäri Suomen? Ne ovat jokainen nuijan lyöntejä tulevaisuuteen.

Kyse ei ole siitä, mitä minä olen tehnyt tai en. Kyse on siitä, tunnemmeko me kaikki oman vastuumme ja tartummeko toimeen silloin, kun niin kuuluisi tai siihen tarjoutuu mahdollisuus. Kyse on yhteisestä vastuusta, yhteisestä kirkosta. Olisiko ensi syksyn seurakuntavaalit se hetki, kun sinä tartut toimeen?

Pian 29 vuotta täyttävänä en ole enää kauaa nuori Suomen lain silmissä. Kirkon päätöksenteossa edustan kuitenkin nuorta sukupolvea vielä pitkään ja Lauttasaaressakin pidän tällä vaalikaudella nuorimman paikkaa neuvostossamme. Nuorten ääni ei voi kuulua päätöksenteossa ilman, että he ovat itse osa sitä. Siksi haluankin kannustaa nuoria tekemään joukkoryntäyksen syksyllä ehdokaslistoille ja vaaliuurnille, kun seuraavia seurakuntaneuvostoja ja kirkkovaltuustoja valitaan.

Jokaisella nuijan kopautuksella tehdään päätöksiä sinun, minun ja meidän kirkostamme. Toimettomuuden sijaan toimeen tarttumalla me voimme vaikuttaa siihen, miltä sen tulevaisuus näyttää.

Anna Enbuske

Kirjoittaja on Lauttasaaren seurakuntaneuvoston jäsen (2023–2026) ja partiojohtaja Lauttasaaren Luotsitytöissä.