Pihan kahvihetken maailmanparannuskeskusteluissa on muuttunut muukin kuin kahvittelijoiden etäisyys. Enää ei puhuta siitä, kuinka individualistinen maailma on, miten kaikki tuhoutuu, miten todellisuudessa jokainen on kiinnostunut ainoastaan omasta hyvinvoinnistaan eikä kukaan ole valmis luopumaan mistään yhteisen edun vuoksi.

Joku toteaa, että kriisien keskellä paljastuu se, keitä me todellisuudessa olemme. Kuinka hieno paljastus se onkaan ollut! Me olemmekin niitä, jotka järjestävät naapuriapua myös tuntemattomille. Me olemmekin niitä, jotka luovumme vapaudesta liikkua muiden suojelemiseksi. Me olemmekin niitä, jotka hoidamme muita oman terveytemme uhalla. Me olemmekin niitä, jotka muovaamme työmme pikaisesti uuteen uskoon kouluttaaksemme pienet ihmiset. Me olemmekin niitä, jotka luovumme vuokratuloista, osingoista ja leikkaamme palkkaamme pitääksemme toiset leivässä kiinni. Me olemmekin niitä, jotka haluavat keksiä keinot. Me olemme niitä, jotka haluavat selvitä yhdessä.

Katselen citykanin kaljuksi kaluamaa krookusta pihan kukkapenkissä. Kaikki lehtensä menettäneenä se on itsepäisesti aukaissut kukintonsa täyteen loistoon kuin vakuuttaen: ”Elämä puhkeaa vielä kukkaan.”

Lue tästä lisää Pala taivasta -tekstejä.