Vieraat viipyivät melkein viikon ja talo oli täynnä elämää, keskusteluja, lapsia, ruuanlaittoa. Lähtö tyhjentää kaiken. Ei huvita siivota, yhden ihmisen jälkien korjaamiseen ei saisi kuitenkaan menemään varttia pidempään. Ei huvita kastella kukkia, se vain muistuttaa kummityttärestä, jonka kanssa niitä viimeksi hoidettiin.

Yksinäisyyteen ei auta Jumala eikä koira. Kumpikaan ei keskustele kuin ystävät, tavalla, joka lievittää sisällä asuvaa autiutta, saa tuntemaan olon hyväksytyksi ja liittää johonkin joukkoon. Vaikka kyllä koiralle tulee puhuttua, kun on riittävän kauan ollut hiljaa.

Sähköpostiin unohtuneesta viestistä löytyy lähettäjän pohdinta Jumalan huumorintajusta. Jotenkin se kolahtaa. Entä jos Jumala ei olekaan vaikeneva vaan tälle kaikelle hyväntahtoisesti hymyilevä Jumala? Jonka kanssa voi nauraa kaiken surkeudelle, kunnes ajat taas muuttuvat ja huoneet täyttyvät elämästä.