Tervetuloa takaisin sivariblogiini, hyvät lukijat. Nyt on korkea aika kertoa säännöllisimmästä tehtävästäni Mikaelin seurakunnan sivarina: neljästä viiteen kertaan viikossa minua työllistäneestä iltapäiväkerhotoiminnasta. Hyppäsin siihen kesken lukuvuoden helmikuussa ja aika on todella juossut. Kevätkauteen on mahtunut paljon leikin iloa, auktoriteetin hakemista ja keittiössä räpellystä.

Etenkin kevätkauden ekaluokkalaisiin ehdin kiintyä ja heille haluankin omistaa tämän blogitekstin.

Ensimmäisillä viikoilla sain heiltä lempinimen Nacho tuotuani nachosipsejä kerhoon keittolounaani kaveriksi ja siitä nimestä tuli kiinteä osa persoonaani. Lapsissa vasta monenlaisia persoonia riitti ja jokaisen pyrin kohtaamaan omana itsenään, sekä toimimaan hyvänä esikuvana mukavasta aikuisesta.

Joskus saatoin kuitenkin olla liiankin kiltti ja suostuin esimerkiksi riehakkaampiinkin leikkeihin, kuten laavahirviöksi. Sillä villitsin lapsia ja samalla oma auktoriteettini kärsi. Aluksi pelkäsin häiritseväni osallistumalla lasten leikkeihin ja auttamalla heitä esimerkiksi läksyissä, mutta ajan mittaan opin, että lapset todella arvostivat tätä osallistumistakin.

Jatkossa aion kuitenkin opetella vetämään selkeämmän rajan kaverin ja ohjaajan välille.

Joskus lapsia pitää vain päättäväisesti komentaa ja siinä ovat auttaneet kerho-ohjaajat ja sijaiset, joille tämän tekstin myös omistan. He ovat näyttäneet malliesimerkkiä siitä, miten saada lapset kuuntelemaan esimerkiksi hellällä olalle kosketuksella. Äänenvolyymia olen oppinut heidän rohkaisemana myös lisäämään kevään aikana itsellä, sekä laskemaan sitä koululaisilla. Etenkin niinä kertoina, kun hain lapsia koulusta, oli tärkeää sanoa napakan lempeästi esimerkiksi tienylityksistä jonon kasassa pysymisen ja turvallisuuden varmistamiseksi.

Kun en vahtinut lapsia, pääasiallinen toimenkuvani oli välipalan kattaminen, tiskaaminen ja pöytien pyyhkiminen. Aluksi se tuntui raskaalta ja mokailin paljon esimerkiksi jättämällä viinirypäleet pilaantumaan huoneenlämpöön ja peittelemällä kuumat uunipaistokset väärällä liinalla, mutta rutiinin ja ohjaajien vinkkien myötä aloin pikkuhiljaa oppia. Iltapäiväkerhon konkareita voinkin kiittää keittiötaitojen peruskurssista, jonka avulla pärjään huomattavasti paremmin itsenäistyessäni aikuiselämään.

Viimeiseksi haluan kiittää Vartiokylän kirkon suntioita, jotka ovat helpottaneet tiskaus- ja siivouskuormaani huomattavasti ja jakaneet mukavia juttutuokioita. Kevät on ollut vilkas, mutta juuri tällaiset pienet juttuhetket työryhmän ja lasten kanssa ovat pitäneet ilon ja mielikuvituksen läsnä. Se on auttanut jaksamaan tässä pisimmässä työprojektissani ja antanut varmuutta, että syyskaudella tulen pärjäämään siinä entistäkin paremmin.

Lue myös aikaisemmat kirjoitukseni:

1. Oivan sivarivuosi Mikaelin seurakunnassa
2. Oivan sivarivuosi - arkea ja juhlaa
3. Oivan sivarivuosi - Tiistairuokailujen huumaa

‍