Vastikään 60 vuotta täyttänyt Keijo Silventoinen fiilistelee Mikaelinkirkkoa soittopaikkana. Sinne on helmikuussa tulossa on hänen juhlakonserttinsa, tavallaan 100-vuotisjuhlakarkelot, koska uraa oboen soittajana on kertynyt jo 40 vuotta.

-Tämä kirkko on tunnelmaltaan kiva ja positiivinen. Urut ovat hienot. Tuntuu, että ihmiset tulevat mielellään tähän kirkkoon, hän kokee.

Itähelsinkiläinen Silventoinen kokee messuissa soittamisen olevan palvelutehtävä. Musiikki antaa oman panoksensa hartaan tunnelman luomisessa.

-Kirkkomusiikissa ollaan musiikin ja muusikkouden alkulähteillä, mikä on itselleni hirveän tärkeää. Ihan lapsesta asti olen kokenut soittavani Luojan kunniaksi.

Keijo Silventoinen ei ole pelkästään kirkossa esiintyvä muusikko, vaan suurimman osan urastaan hän on soittanut sinfoniaorkesterissa. Päätyön oheen on kertynyt avustustehtäviä lähes kaikissa Suomen ammattiorkestereissa. Oopperaa hän on saanut soittaa paljon Suomen kansallisoopperassa ja Savonlinnan oopperajuhlaorkesterissa.

-Mikä vaihe kulloinkin on ollut menossa on ollut se tärkein. Olen voinut antaa oman panokseni yleisölle.

-Orkestereissa soittaessani kaipasin kuitenkin aina kamarimusiikkia. Siinä muusikot ikään kuin keskustelevat keskenään toisiaan kuunnellen ja täydentäen.

Vuosien aikana hänelle on kertynyt samoin tuntevia muusikkoystäviä, joiden kanssa musisointi tuntuu luonnolliselta ja ihanalta.

-Kaikki, joita pyysin soittamaan juhlakonserttiini olivat heti mukana. Olen valinnut itselle läheistä ja tärkeää musiikkia matkan varrelta, hän hymyilee.

Miten miehestä tuli sitten juuri oboen soittaja?

- Olin 5-6-vuotiaasta soittanut pianoa. Isoveli soitti oboeta, ja olin myös kuullut soitinta myös radiosta. Ihastuin soittimen ääneen, ja se vei sitten mennessään. Tiesin jo lapsena, että musiikki vie minut mukanaan. Ei ollut muita vaihtoehtoja. Kun soitin löytyi, niin siitä se lähti, myös innostus harjoitteluun.

Keijo Silventoinen lähti täyspäiväisesti opiskelemaan oboen soittoa puolustusvoimien soittajakouluun Helsinkiin heti peruskoulun jälkeen 15-vuotiaana. Opetus tuli Sibelius-Akatemiasta.

-Sitten vaan soitettiin ja opiskeltiin musiikin teoriaa. Sillä tiellä mennään.

Urkujen kanssa on aina ollut ihana soittaa. Kuuntelin nuorena Aale Lindgrenin ja Kari Jussilan levyt puhki.

‍Opettajilla ja jatkuvalla harjoittelulla on ollut hänelle suuri merkitys.

-Asser Sipilä oli ensimmäinen opettajani. Silloin edeltävät oboistipolvet olivat lähes kaikki olleet Asserin opissa. Ikäiseni olivat hänen viimeisimpiä oppilaitaan. Toinen tärkeä opettaja oli Aale Lindgren, jotka monet muistavat Helsingin kaupunginorkesterista. Sen jälkeen opettajani oli Erik Paananen samasta orkesterista. Olin töissä oboistina reilut kymmenen vuotta, mutta halusin vielä syventää opintojani ja saada lisää tietoa ja tukea oboen suukappaleiden eli röörien valmistamiseen. Pääsin Keijo Ahon oppiin, ja hänellä oli antaa tähän uutta suuntaa.

-Kyllähän tämä on sellaista työtä ettei tässä valmiiksi tule. Tietynlainen tavoitteellisuus on oltava. Ei voi mennä töihin ellei harjoittele – jos on viikko lomaa, niin sinäkin aikana on harjoiteltava. Soittokunnon ylläpito ja röörien valmistaminen on välttämätöntä. Se on kaiken a ja o. Harjoittelua helpottaa kuitenkin se, jos on halu ilmaista musiikilla asioita, hän ajattelee.

Jos miettii lapselle soitinta tai lapsi itse miettii soittimen valintaa niin miksi valitsisi puhaltimen?

-Puhaltimet ovat upeita soittimia ja vaihtoehtoja on paljon! Kannattaa kokeilla jo heti pienenä rohkeasti. Jos ääni ei heti miellytä, jatkaa vain harjoittelua. Ei myöskään pidä arkailla vaihtaa soitinta matkan varrella, vaikka olisi vuosia jo soittanut toista. Varsinkin jos ei edisty tai soitin tunnukaan mielekkäältä. Rohkeasti vaan kokeilemaan ja vaihtamaan, Keijo Silventoinen kehottaa.

- Lapsena on tärkeä kokeilla ja käpistellä soittimia, kyllä se tie näyttää mihin harrastus vie. Soittaminenhan on hurjan hyödyllistä, siinä treenaantuu keskittymiskyky ja koordinaatio. Toisten kanssa soittaminen on kivaa, sitäkin tehdään nykyisin oppilaitoksissa jo pienestä pitäen. Jos se musiikin ja soiton halu löytyy, niin kyllä se vie mennessään.

Teksti ja kuva: Outi Jaakkola