Annan katseeni kiertää ympäri huonetta, jonka täyttää tyytyväisten portailla hengailevien ihmisten puheen sorina, ompelukoneiden ja saumureiden surina ja kuvaruutujensa ääreen uppoutuneiden ihmisten keskittynyt tuijotus. Koitan löytää mieheni, jonka pitäisi olla jossain ihan lähellä. Oletettavasti kumartuneena jonkun työpisteen ääreen skannaamaan vanhoja mustavalkofilmejä koneelle.

Kävelen käytävän uudestaan päästä päähän. Katseeni pysähtyy perheeseen, jonka pieni vauva harjoittelee ryömimistä huovalla. Heidän takanaan joukko nuoria on asettautunut loikoilemaan ja pelailemaan portaille. Ompelupöydän ääressä nainen leikkaa keskittyneesti housunpaljoja isosta mustasta kankaasta.

Huomaan nieleskeleväni kyyneleitä odottamattoman onnen tunteen vallassa. Katseeni osuu Oodin ilmoitustaululle jossa todetaan: ”Kaikilla on oikeus olla kirjastossa. Päämäärätön oleskelu on sallittua, jopa suotavaa. Rasismi ja syrjintä eivät kuulu kirjastoon, huomio tämä myös kielenkäytössäsi.”

Ihmisen hyvyydelle on oma maamerkkinsä.

Lue lisää: Pala taivasta