23.09. Onneksi olkoon: Mielikki, Minja, Miisa | Palaute
Koko Helsinki

Esko M. Laine: Suvivirren kolme vuosisataa

Malmin seurakunta

21.05.2020, 12:20
Kirkkohistorian dosentti ja pastori Esko M. Laine avaa elävästi Suvivirren kulttuurisia merkityksiä eri aikakausina. Lue tästä koko artikkeli! Voit myös katsoa videon aiheesta tai tulostaa 15-sivuisen pdf-version.
Suvivirren hisrori artikkeli Esko M. Laine

Avaa artikkelin pdf-versio tästä!

Katso Suvivirren kolme vuosisataa -video tästä!

Suvivirsi on ”Enkeli taivaan” – virren (VK 21) ohella ainoa suomalainen virsi, jolle eduskunta on näyttänyt vihreä valoa. Sen mukaan tämä virsi on osa suomalaista kulttuuria. Monille suomalaiselle kesä alkaa juuri suvivirrestä.

Alun perin Suvivirsi ei kuitenkaan liittynyt kouluun, vaan se syntyi aivan toisenlaisessa tilanteessa toivon pilkahduksena 1600–1700 lukujen vaihteessa. Noina vuosina elettiin Suomessakin maailmanlopun tunnelmissa, tilanteessa, joka muistutti joissain suhteissa nykyistä poikkeusaikaa.

Kuka kirjoitti Suvivirren?

Suvivirren syntyhistoria on hämärän peitossa. Sävel lienee ollut alun perin ruotsalainen kansansävelmä ja sanojen tekijäksi on epäilty ruotsalaista pappia, professoria ja runoilijaa, Israel Kolmodinia. Kolmodin syntyi 1643 Enköpingissä Uplannissa ja kuoli 1709 Visbyssä. Hän toimi 1680-luvulla professorina Upsalan yliopistossa ja sai tässä virassa tehtäväkseen uudistaa virsikirjaa. Vuonna 1692 hänet nimitettiin Gotlannin superintendentiksi. Superintendentti toimi piispan valtuuksin kirkonjohtajana sellaisilla alueilla, joissa ei ollut piispaa (kuten Gotlannissa tai Öölannissa). On arveltu, että Kolmodin olisi kirjoittanut virren pian Gotlantiin tultuaan juhannuksena vuonna 1693 tai viimeistään vuonna 1694.

Ruotsalainen virsitutkija Allan Arvastson on kuitenkin esittänyt jo 1970-luvun alussa monia seikkoja, jotka puhuvat tätä olettamusta vastaan. Hän ei kuitenkaan kerro, kuka hänen mielestään oli Suvivirren todellinen tekijä. Nykyisessä virsikirjassa Kolmodinin nimen yhteyteen on lisätty sana ”mahdollisesti” ja virren syntyajaksi vuosi 1694. Ruotsalaisessa virsikirjassa Kolmodinin nimi virren tekijänä on kuitenkin säilytetty perinteen mukaisesti. Virren oletetulle syntypaikalle Hångersin uhrilähteelle tehdään yhä bussimatkoja.

Suomeksi suvivirsi ilmestyi 1700 arkkivirtenä nimellä JO joutu armas Aica. Arkkivirrellä tarkoitetaan arkille painettua, kokoelmasta irrallista laulua, joka myytiin yksitellen, siis eräänlaista single-levyn kaukaista esimuotoa. Myyjä lauloi asiakkaan pyynnöstä virren ja maksun saatuaan antoi tälle paperiarkin, jolle se oli painettu.

On arveltu, että suvivirren taustalla saattaisi olla keskiaikainen kevätlaulu Tempus adest floridum (Taas on kukoistava aika). Virren ensimmäinen säkeistö muistuttaa melkoisesti Suvivirren ensimmäistä säkeistöä, mutta missään tapauksessa Suvivirsi ei ole vain tämän laulun myöhempi käännös. Luonnon kuvaaminen virsissä ja hurskaissa runoissa ei ollut 1600-luvulla eli barokkiaikana mitenkään harvinaista, mutta erityisen tästä virrestä tekee se, että virsi ilmestyi aikana, jolloin suuret ihmisjoukot näkivät nälkää.

Nälkävuosien virsi

Suvivirren syntyaikana 1600 ja 1700 luvun taitteessa Euroopassa elettiin vaikeita aikoja niin sanotun pienen jääkauden vuoksi. Pieneksi jääkaudeksi kutsuttiin jo 1400-luvulta alkanutta ilmastonmuutosta. Sen seurauksena erityisesti 1600-luvun lopussa vallitsivat poikkeuksellisen kylmät säät. Niiden vuoksi viljan kasvu vaikeutui. Esimerkiksi Skotlannissa vilja ei kypsynyt tuolloin korjattavaksi asti kuuteen vuoteen.

Suomessa kesällä 1695 jatkuvat sateet ja niitä seuranneet yöpakkaset eli hallat aiheuttivat myös suurta tuhoa oraille. Oraaksi kutsutaan viljaa, joka on itänyt, mutta jolle ei ole vielä ehtinyt kasvaa vartta (kortta). Sanan vakiinnutti kirjoitettuun suomen kieleen Mikael Agricola. Jopa Uudellamaalla, jossa sääolot olivat yleensä suotuisia maanviljelemiselle, kadon sanottiin olleen täydellinen. Sielläkin, missä viljaa tuli, se oli huonolaatuista. Jyvien sijaan tähkissä oli vain akanoita, jotka eivät kelvanneet siemenviljaksi tai jauhettaviksi. Akanaksi nimitetään jyvää ympäröivää kalvomaista kuorta. Kuivuuden tai liiallisen kosteuden vuoksi jyvän kasvu saattaa estyä, jolloin jyvän sijaan tähkässä on vain kuorta tai kuivuneita jyviä eli akanoita. Akanan tavoin monet vanhat maanviljelykseen liittyvät sanat esiintyivät ensimmäisen kerran kirjoitettuina Mikael Agricolan kirjoissa.

Savossa tiedetään jatketun pakon edessä heikkotasoista viljaa oljilla. Korvikeravinto aiheutti suolistosairauksia, jotka johtivat pahimmassa tapauksessa veriseen ripuliin ja tuskalliseen kuolemaan. Pahin tilanne oli Pohjois-Suomessa. Esimerkiksi Kemissä talonpojat eivät pystyneet maksamaan sadosta papille kymmenysverojaan, sillä mitään satoa ei saatu. Tuohon aikaan verot maksettiin luovuttamalla syksyllä viljasadosta tai esimerkiksi kalansaaliista tietty osa vuodille eli veronkantajalle, joka jakoi kertyneet viljan ja kalat tai turkikset veroina kirkolle tai kruunulle. Maallista valtaa kutsuttiin tuolloin kruunuksi, sana ”valtio” keksittiin vasta 1860-luvulla. ”Kymmenys” tarkoitti puolestaan alun perin 10 prosentin veroa, mutta 1600-luvulla maksettujen verojen suuruus määrättiin vuosittain.

Talonpoikien ravinto muodostui 1600-luvulla pääosin leivästä ja kalasta. Lihaa syötiin vain juhlapäivinä. Katovuosi oli tuolloin kohtalokas, sillä maalaispitäjissä ei ollut huoltovarmuusvarastoja viljan säilömiseen. Yhdestä katovuodesta yleensä jotenkin selvittiin, varsinkin jos saatiin kalaa, mutta talvi oli pitkä ja suuressa hädässä jouduttiin turvautumaan nälkään kuolleen karjan tai hevosten raatoihin. Toinen nälkävuosi merkitsi täyttä katastrofia. Siksi keväällä 1696 monet elivät suunnattoman pelon vallassa. Sääolot eivät näyttäneet lupaavilta. Jatkuvat sateet ja niiden kanssa vuorottelevat ankarat lumipyryt saivat aikaan massiiviset kevättulvat. Ruisoraat mätänivät veden alla ilman että mitään oli tehtävissä.

Huonon sään ja tulvien vuoksi uusi kylvö päästiin tekemään vasta maan kuivuttua tarpeeksi, mikä tapahtui vasta juhannuksen jälkeen. Koska syksy ja kylmyys tulivat tavallista aikaisemmin, vilja ei ehtinyt kypsyä. Sato jäi siis jo toisena vuonna peräkkäin heikoksi tai olemattomaksi. Se tarkoitti, että kuolema kolkutti jo vauraampienkin talojen ovella varsinkin pohjoisessa.

Vuosien 1696–1697 nälkävuosien aikana Suomen pohjoisosassa Lapissa, Koillismaalla ja Kainuussa yli 40 prosenttia väestöstä menehtyi joko nälkään tai sitä seuranneisiin kulkutauteihin kuten rokkoihin, punatautiin tai horkkaan. Pohjanmaalla, Savossa, Karjalassa ja Hämeessä karkeasti arvioiden joka kolmas asukas kuoli vuonna 1697 nälkään tai tauteihin. Kaupungeissa kuolleisuus jäi kuitenkin tätä matalammaksi, sillä niissä oli jonkin verran viljaa kruunun makasiineissa. Monet menehtyneistä olivat kerjuulle pakotettuja lapsia tai leskiä, yhteiskunnan turvattomimpia. Nälänhädän vuoksi kerjuulle pakotetut lapset joutuivat usein eroon vanhemmistaan ja tilat autioituivat. Vainajia oli syksyllä 1696 niin paljon, että heidän hautaamisessaan jouduttiin turvautumaan erityisjärjestelyihin. Moni kuoli tuona vuonna kaukana kotoa.

Papit merkitsivät kuolleet seurakunnan kirkonkirjoihin eli kuolleiden ja haudattujen luetteloihin. Niitä ei ole tuolta ajalta säilynyt läheskään kaikista seurakunnista. Maallinen valta piti lisäksi erilaisia veroluetteloja. Seppo Muroma on väitöskirjassaan yrittänyt laskea kuolleiden määriä eri puolella Suomea. Se on kuitenkin vaikeaa, sillä tarkkoja tietoja on vain niistä ihmisistä, jotka pystyivät maksamaan veronsa ja joilla oli kiinteä asuinpaikka. Ne, joilta ei saatu veroja ja jotka vaelsivat usein suurina joukkoina paikkakunnalta toiselle viettäen kulkurin elämää, jäivät yleensä merkitsemättä muistiin. Tästä syystä kaikki tiedot väkiluvusta ovat arvioita. Tilanne muuttui vasta 1749, jolloin papit velvoitettiin merkitsemään, kuinka paljon väkeä kussakin seurakunnassa oli ja jaottelemaan kaikki seurakunnan jäsenet sukupuolen ja iän perusteella.

Varsinais-Suomen väkimääräksi suurten nälkävuosien alkaessa 1695 on arvioitu noin 55 000, Satakunnan 52 000, Pohjanmaan 80 000 ihmistä. Koko maan väkilukupohdinnoissa on päädytty 431 000 asukkaaseen. Varsinais-Suomessa, Satakunnassa ja Pohjanmaalla oli siis vuonna 1695 vähemmän väkeä kuin nykyisin Tampereella ja koko maassa vähemmän kuin nykyisin Helsingin kaupungissa.

Tuhoisien nälkävuosien jälkeen ainoa ulospääsy oli uusi sato seuraavana kesänä, mutta se edellytti nopeaa muutosta sääoloissa. Ilmastonmuutosta ei koskaan aiemmin ollut odotettu yhtä hartaasti. Monet odottivat pelonsekaisin tuntein kevättä, jolloin aurinko saisi aikaan kasvun ihmeen. Se hautoisi kuolemanrajalla harhailevat jäälleen eläviksi, kuten suvivirren ensimmäisessä suomennoksessa sanotaan. Kevät, jolloin niityt täyttyisivät kukista ja lehdet puhkeaisivat taas puihin, olisi parasta, mitä saattoi toivoa. Siitä hartaasta odotuksesta kertoo suvivirsi; hetkestä, jolloin nälkäkuoleman toreissa olevien kesken herää toivo siitä, että seuraava vuosi olisi toisenlainen – että elämä ”kalliiksi ajaksi” kutsutun nälkäkatastrofin jälkeen taas jatkuisi.

Nälkävuosien varjo oli pitkä. Vielä 1800-luvun alkupuoliskolla suvivirsi oli monelle ennen muuta hautajaisvirsi. Siinä kuvattu luonto toi taivaan, jossa kaikki olisi paremmin ja josta kaikki puute ja kurjuus olisivat kaukana. Virren viittaukset Raamatun yhteen kirjaan, Laulujen lauluun, vahvistivat tätä käsitystä. Taivaassa köyhemmällekin mökkiläiselle olisi tarjolla se maailma, jonka tässä elämässä saattoi vain kuvitella. Siinä missä moni nykyisin haaveilee kaukomatkasta, 1800-luvulla monet odottivat sen kaltaista elämää vasta jätettyään tämän maailman ja sen murheet taakseen.

Kansakoulu teki Suvivirrestä koko kansan tunteman kesälaulun

Kansakoulu yhdessä rippikoulun kanssa teki suvivirrestä koko kansan tunteman kesälaulun 1800-luvun loppupuolella. Suvivirsi alettiin mieltää keväisenä ja toiveikkaana kevätlauluna, jota sopi laulaa mitä erilaisimmissa

tilanteissa. Vaikka kansakoulu oli kunnan vastuulla, se oli läpeensä kristillinen instituutio. Siksi oli luontevaa, että se pyrki myös opettamaan virsiä koululaisille. Niiden tarkoituksena oli ennen muuta tukea lasten henkistä ja uskonnollista kasvua, kohottaa vaatimattomalle tasolle vajonnutta kirkkoveisuuta ja ylipäätään valistaa kansaa. Lisäksi opettajat koulutettiin seminaareissa toimimaan tarvittaessa myös lukkareina opetustyönsä ohessa.

Suvivirsi täytti monta kansakoulun kasvatustavoitteista. Se oli havainnollinen, konkreettinen, sopivalla tavalla valistava ja tiettyyn aikaan vuodenkierrossa liittyvä. Lisäksi virsi palveli jo 1700-luvulta juontuvaa ajatusta etsiä Jumalaa luonnosta erityisesti luomistyön yksityiskohdista.

Suvivirsi oli hyväksytty jo 1701 suomalaiseen virsikirjaan, mutta 1800-luvulla kieli muuttui nopeasti, mikä pakotti muokkaamaan myös suvivirren kieltä. Uudet käännökset tosin lisäsivät oppilaiden läksyjä, sillä virsikirjojen puutteessa virret piti opetella ulkoa. Kansakoulujen vuosikertomuksista käy ilmi, että ulkoa opeteltavien virsien määrä vaihteli kymmenestä viiteentoista.

Kuten nykyäänkin virsikirja oli jaettu osastoihin. Yksi niistä oli nimeltään ”suwi-wirsiä”. Pitkään suvivirsi oli kuitenkin ainoa kesään ja sen tuloon liittyvä virsi – ja siksi sitä myös alettiin nimittää suvivirreksi. Siksi oli luontevaa laulaa juuri sitä pitkin kevättä ja tietysti myös kevätjuhlassa.

Kansakoulun ohella suvivirttä laulettiin rippikoulussa. Kun rippi- ja kansakoulun käyneet lapset aikuistuivat, he muistivat tutun virren ja osasivat sen sanat ulkoa, kuten heiltä oli vaadittu. Niinpä 1800-luvun loppupuolella, kun teinit ja nuoret aikuiset kokoontuivat suurin joukoin yhteen loppukeväästä ja alkukesästä, he lauloivat koulussa oppimiaan lauluja ja suvivirttä, jonka kaikki osasivat ja joka kaikessa vehreydessään viritti odotukset edessä olleeseen kesään ja sen tunnelmiin. Nälkävuosien hartaasta rukouksesta tuli näin 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa erityisesti koululaisten ja nuorison rakastama iloinen kevätlaulu.

Virrestä tuli niin suosittu ja tunnettu, että monet kuulivat Topeliuksen tavoin jopa kesäisessä lintujen laulussa suvivirren sanat ja sävelen. Virttä laulettiin paljon myös isänmaallisissa tilaisuuksissa, raittiusseuroissa, nuoriso- ja maamiesseuroissa, maatalousnäyttelyissä, musiikkijuhlilla sekä mitä moninaisemmissa kansanjuhlissa torvisoiton säestämänä usein sekakuorojen laulamana tilaisuuksien alussa ja päätteeksi. Erityisesti juhannusjuhlilla ympäri Suomen suvivirsi kajahti ylistyksenä keskiyön auringolle.

Suvivirrestä kehittyi viimeistään 1920-luvulla Suomen kesän ja suomalaisuuden vertauskuva. Siinä kiteytyivät suomalaisen kesän ja luonnon herättämät tunteet. Suvivirttä hartaasti laulava kansanjoukko ilmaisi sydämensä pohjasta kunnioituksensa ”suomalaiselle äiti maalle”, kirjoitti Hufvudstadsbladet-lehti juhannuksena 1922. Suvivirren muuntumisesta virrestä osaksi kansalaisuskontoa kertoo myös työväenlehdissä esitetty ajatus, jonka mukaan suvivirsi ylisti työtä.

Loikka kansa- ja rippikoulussa opitusta suvivirrestä työn, suomalaisuuden ja suomalaisen luonnon ylistykseen on ollut lopulta melko lyhyt.

Kansallinen selviytymisstrategia?

Monet kantavat näinä aikoina huolta tulevaisuudestaan, omasta tai toisen terveydestä, taloudesta ja jaksamisesta. Myös ilmastonmuutos ahdistaa, etenkin nuoria

Suvivirsi syntyi tilanteessa, jossa maailmanlopun tunnelmien keskelle alkoi viritä toivo selviytymisestä. Virsi ei siksi niinkään kuvaa kärsimystä vaan kurkistaa varovasti jo siihen, mitä oli edessä. Se piirtää silmien eteen säkeistö säkeistöltä, miten elämä voittaa kuoleman ja miten toivo selättää pelon ja epätoivon. Se puhuu konkreettisesti asioista, jotka ovat elintärkeitä elämän edellytyksiä vakavana aikana. Suvivirren syntyajan ihmisille virsi kertoi ennen muuta armosta, joka sai ilmauksensa luonnon toipumisessa poikkeuksellisten ilmasto-olojen jälkeen.

Suvivirttä on aina laulettu ryhmässä. Se on meidän virtemme, suomalaisten, oikeastaan koko luomakunnan virsi, jota lauletaan myös muualla Pohjolassa. Saksaksikin se käännettiin jo 1922. Virrestä on tehty myös parodioita ja muokattu sitä paremmin kutakin aikaa vastaavaksi. Vuonna 2011 Paula Vesala kirjoitti osittain uudet sanat suvivirrelle muokaten samalla virren maailmankuvaa. Virren uskonnolliset ilmaisut vaihtuivat ympäristönsuojeluun ja rauhanaatteeseen.

Myös tämä aika kirjoittaa uusia säkeistöjä, jotka tekevät mahdolliseksi kaikille yhtyä siihen kevään ja kesän virteen, joka tuo esiin näkyvät toivon merkit jo silloin, kun se, miten tästä kaikesta palataan arkeen, on vasta aavistus.

Vaik alkais kesät, talvet toisiaan muistuttaa, tai valon aikaa päästäis yhdes’ ei juhlimaan, Sä anna meidän, Luoja, oppia luottamaan ett’ kirkkauttas’ pysty ei varjot voittamaan.

- Piispa Teemu Laajasalon valitsema seitsemäs säkeistö-suvivirteen kilpailun voittaja toukokuussa 2020.

Teksti Esko M. Laine 2020

Kirjallisuutta

Historiallinen sanomalehtikirjasto –tietokanta, https://digi.kansalliskirjasto.fi/etusivu

Arvastson, Allan 1971: Imitation och förnyelse. Psalmhistoriska studier. Bibliotheca theologiae practicae 25. Lund.

Behringer, Wolfgang 2012: Kulturgeschichte des Klimas von der Eiszeit bis zur globalen Erwärmung. DTV. München.

Fagan, Brian 2000: The Little Ice Age. How Climate made History 1300-1850. Basic Books. New York.

Göransson, Harald 1997: Koral och andlig visa i Sverige. Stockholm.

Jutikkala, Eino 1955: The Great Finnish Famine in 1696-1697. Teoksessa: The Scandinavian Economic History. Review. Volume III. Uppsala.

Kurvinen, Onni 1941: Vanha virsikirja. Vuoden 1701 suomalaisen virsikirjan synty ja sisällys. Diss. Rauma.

Lempiäinen, Pentti & Haapalainen, T.I. 1971: Virsiavain. Käsikirja virsikirjan käyttäjälle. Helsinki.

Muroma, Seppo 1991: Suurten kuolonvuosien (1696–1697) väestönmenetykset Suomessa. Diss. Historiallisia tutkimuksia 161. Helsinki.

Mäntylä, Ilkka 1988: Kruunu ja alammaisten nälkä. 1690-luvun katovuosien verotulojen vähennys Pohjanmaalla ja esivallan vastatoimenpiteet. Oulun historiaseuran julkaisuja. Oulu.

Pajamo, Reijo 1976: Suomen koulujen laulunopetus vuosina 1843–1881. Diss. Acta musicologica fennica 7. Helsinki.

Tamminen, Kalevi 1967: Kansakoulun uskonnonopetus vuosisadan vaihteen murroksessa : maamme kansakoulujen uskonnonopetuksen asema, tavoitteet ja opetussuunnitelmat vuosina 1898-1912. Diss. ..Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia. Helsinki.

Vapaavuori, Hannu 1997: Virsilaulu ja heräävä kansallinen kulttuuri-identiteetti : Jumalanpalveluksen virsilaulua ja -sävelmistöä koskeva keskustelu Suomessa 1800-luvun puolivälistä vuoteen 1886. Diss..Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 173. Helsinki.

Väinölä, Tauno 2008: Virsikirjamme virret. Helsinki.