Paleface pysähtyy usein kuuntelemaan ihmisten tarinoita. Niistä on saanut materiaalia myös hänen teoksensa Malmin ääni. Vaikka artisti saa paljon vihapostia, hän uskoo, että ihmiset kannattaa kohdata kasvokkain.

Karri Miettinen oli seitsemäntoista, kun hän näki Iowassa ystävänsä kotona äidin sairaskohtauksen. Perhe säikähti pahoin, eikä vain äidin terveyden, vaan perheen talouden puolesta. Sairaalaan heillä ei olisi varaa. Iowan mesquaki-intiaaneja toivo oli muutenkin pysytellä etäällä, kaukana virkavallasta, poliiseista ja tietyistä kortteleista.

“Se oli lukiolaiselle vaihto-oppilaalle sosiaalinen herätys. Hiffasin, mitä eriarvoisuus tarkoittaa. Näin, mitä on amerikkalaisen unelman ja tv-sarjojen kääntöpuolella ja kulissit romahtivat. Kavereistani osa oli etnisistä vähemmistöistä ja näin myös valkoisen köyhälistön nuorten toivottomia yrityksiä päästä korkeakouluun. Iowassa kukoisti avoin rasismi. Ystävät joutui pelkäämään kaduilla”, Miettinen sanoo.

Kokemus sairaudesta havahdutti

Vaihto-oppilasvuonna Miettisesta tuli myös Paleface, kalpeanaama. Rap-piireissä hämeenlinnalaispoika oli väritön.

“Aloin tehdä englanniksi improvisoituja freestyle-riimejä. 1990-luvun puolivälissä valkoinen räppäri oli harvinaisuus. Kannoin nimeä tietoisena väreistä, myös siitä, että teen afroamerikkalaisten musaa ja olen valkoinen.” Teatteria ja vaihtoehtorockia harrastaneesta Miettisestä tuli rap-artisti. Hämeenlinnalaisen perheen keskimmäisellä oli tilaa kyseenalaistaa perheen perinteiset arvot.

“Kympin uutisissa näytettiin suomalaisia vaunuja, jotka tulivat meidän kotoa, joilla ajettiin ihmisten päälle. En ollut joukon tulisieluisin vielä silloin, mutta saihan sellaisesta aineksia”, hän sanoo. Pikkukaupunki oli turvallinen paikka kasvaa, mutta se alkoi ennen pitkää tuntua ahtaalta. ”Muistan kaukokaipuun tunteen, kun juna pyyhälsi ohi”, Miettinen muistelee.

Hän uskoo, että yhteiskunnallisesti häntä on havahduttanut myös lapsena sairastettu harvinainen sairaus, jonka vuoksi joutui pyörätuoliin ja odotti hengityskone vierellään, eteneekö tauti keuhkoihin.

”Siitä jäi kokemus, että ihmiset eivät voi valita olosuhteitaan ja lähtökohtiaan. Jäi muistoksi myös ulkopuolisuuden tunne, joka on vahvistanut halua kulkea omaa polkua.”

Malmin äänitorvelle avaudutaan

Viime vuonna Malmin seurakunta pyysi artistia mukaan kuuntelemaan niitä alueen ääniä, jotka jäävät kirkon työntekijöidenkin ulottumattomiin. Suunniteltiin asukkaiden työpajaa, jossa syntyisi biisejä siitä, mitä koillishelsinkiläisille kuuluu. Kokoontumisrajoitusten takia biisipaja ei toteutunut. Palefacea kuitenkin pyydettiin tulkiksi, äänitorveksi ja dokumentaristiksi toreille, lähiöihin ja katujen varjoisimmille puolille. Syntyi musiikkia ja videokuvaa yhdistävä teos Malmin ääni.

Materiaalin kerääminen oli antautumista kohtaamisille. Kuvaaja ja riimittelijä kulkivat lähiöissä ja kuuntelivat, mitä ihmisillä on sanottavaa. Osa tapaamisista oli rankkoja ja jätti pysyvän jäljen.

“Minulle avaudutaan helposti. Tuntui mielekkäältä kulkea varta vasten puhumassa tuntemattomien kanssa, koska olen aina ollut se tyyppi, joka menee matkoillakin kiellettyihin kortteleihin, slummeihin ja kaupungin laidoille. Ihmiset kokevat, että olen helposti lähestyttävä ja kertovat mulle muutenkin elämäntarinoitaan, minne ikinä menen”, Miettinen sanoo. Ylisukupolviset ongelmat ja olosuhteiden vaikutus ihmisiin tulivat esiin vaikuttavalla tavalla, mutta myös yhteisöllisyys ja ihmisten ylpeys kotinurkistaan.

Hänet pysäytetään helposti kadulla, ja perhekin on siihen tottunut.

“Monia esiintyviä ihmisiä ahdistaa julkisuus, mua ei. Valitsen aina joukkoliikenteen, jos voin. Voi olla tosi vieraannuttavaa, jos antaa periksi sille, että haluaisi olla vain rauhassa omassa autossaan”, hän toteaa. Lapsetkin ovat tottuneet siihen, että isän kanssa kulkiessa kuulee värikkäitä tarinoita.

Vihapostia saa artisti, mutta lukee ihminen

Paleface tunnetaan yhteiskunnallisesti kantaaottavista riimeistään. Shagri-la-kappale teki hänestä kaikkien tunteman poliittisen räppärin kymmenisen vuotta sitten. Siinä luetellaan railakkaasti hyvinvointivaltiota rapauttaviksi ilmiöiksi kiistakysymyksiä varomatta muun muassa pikavipit, oikeistopopulismi, asunnottomuus ja päihdehuolto.

”Osuin kai yhteiskunnan kipupisteisiin, laulusta tuli karaokesuosikki ja sitä on siteerattu oppikirjoissa. Tuntemattomat puhuvat kanssani siitä yhä, olen kuullut sen vaikuttaneen jonkun ammatinvalintaan ja jonkun poliittiseen vakaumukseen”, hän sanoo. Samoihin aikoihin alkoi tulla vihapostia ja uhkauksia.

Paleface saa vihapostia viikoittain. Vaikka kohde on artisti, sen lukee myös mies ja ihminen ja perheenisä Karri Miettinen.

“Asiaton palaute, uhkaukset ja solvaukset menee ihon alle, mutta niiden kanssa on tehtävä rauha. Vihan sanoista on päästettävä irti. En vastaa niihin yleensä, enkä lähde käräjöimään. Samat ihmiset lähettävät niitä sinnikkäästi kuitenkin vuosi toisensa jälkeen. Saan tappouhkauksia, olen maalittamisen kohteena, mutta se ei ole henkilökohtaista. Olen sopiva hahmo ottamaan vastaan pahaa oloa”, hän pohtii. Palefacea vastaan on järjestetty myös mielenosoitus. Monen vihapostin, banderollin ja kirjoituksen takana on perättömiäkin väitteitä, kuten se, että hän olisi vaatinut Mannerheimin patsaan poistamista.

“Viha on joissakin piireissä kasvanut niin suureksi, että kuva musta ei enää vastaa todellisuutta. Se on pelottavaa, kun irrottaudutaan täysin faktoista. En pysty siihen vaikuttamaan, mitä tapahtuu somessa. Hyvin harvoin viha on tullut fyysisenä vastaan, enimmäkseen se on puskista huutelua”, hän sanoo. Se, mihin hänen mielestään voi vaikuttaa, on kasvokkain keskustelu.

”Menen sillä asenteella joka paikkaan, että hei, mä olen tässä. Koen, että silloin ei ole mitään pelättävää. Kun kohtaa ihmisiä kasvokkain, yleensä ei ole mitään hätää.”

Miettisten mökkisaaren metsästä löytyi kesällä peuran raatoja. Lapset alkoivat pelätä saarella liikkuvaa petoa.

”Yritän opettaa lapsilleni, ettei kannata pelätä. Ilveksestä tai sudesta ei ole havaintoja ja molemmat välttävät mieluiten konfliktia ihmisen kanssa. Ollaan keskusteltu kotona paljon peloista ja niiden ruokkimisesta. Se kuvaa mun ajattelua ja kokemuksia, että pedot pysyvät mieluiten aika kaukana eikä niiden pelossa ole järkevä elää. Lopulta on aika epätodennäköistä, että mitään pahaa tapahtuisi. Vaikka some on täynnä petoja, kun oikeasti tavataan, ei ole mitään pelättävää.”

Kohu ja kritiikki ovat myös merkkejä siitä, että omalla toiminnalla on merkitystä, hän tuumii.

”Voittopuolisesti ihmiset ovat valtavan positiivisia. Vihapostin lähettäminen on pelkurimaista toimintaa. Keskustelu kasvokkain taas vähentää pelkoa. Kun ei itse pelkää, muutkaan eivät pelkää.”

Lue koko lehti täältä.

Lue edellisvuoden lehti täältä.