Välineet täytyy opetella ja silloin väistämättä tulee myös hetkiä, jolloin kaikki ei toimi kuten pitäisi. Itsellänikin oli parhaimmillaan edessä auki kaksi kännykkää ja läppäri, kun yritin hallita uusia ohjelmia ja löytää samalla ohjeita.

Työrutiinit ovat hukassa. Tuntuu, että joka kanavalta tulee lisää tietoa ja lisää vaatimuksia. Luonnollisia taukoja ei tule, kun ei tarvitse pitää huolta vaikkapa vastaanottohuoneen tuuletuksesta. Asiakkaat poistuvat ruudulta napin painalluksella. Ja kun on koneella, myös sähköpostit ja yksityiset Teams-viestit ilmestyvät koko ajan näytölle. Ruokataukokin meinaa aluksi mennä koneen ääressä.

Yhtenä iltana konetta sulkiessa muistin omat lapseni noin kaksi vuotiaina: kiukkua, minä itse-vaihetta, pettymystä kovin helposti, kun joku asia ei sujunut. Huomaan, että itsessäni liikkuu aikuisen väsymyksen ja riittämättömyyden tunteiden seassa noita samankaltaisia 2-3-vuotiaan tunteita. Siinä iässä on valtavan paljon uutta opittavaa koko ajan. Puhe kehittyy huimaa vauhtia, mutta silti välillä kukaan ei ymmärrä, mitä lapsi tarkoittaa. Kiukku kasvava äkkiä. Mutta lasta auttaa, kun aikuinen rauhoittaa tilannetta, halaa ja lohduttaa.

Kun me aikuiset tunnemme samankaltaista kaksivuotiaan kiukkua, vaikkapa nyt etätyöhön siirtyessä, meitä auttaa, kun ymmärrämme: uuden opettelu nostaa myös kiukkua ja ärtymystä. Aikuisen varmuus katoaa ja tilalle astuu lapsen epävarmuus ja osaamattomuus. Mutta kun tämän ymmärtää, pystyy hillitsemään omaa etätyöärtymystään paremmin. Olemaan ystävällinen itselleen ja sille lapselle, joka meissä aikuisuuden sisällä aina säilyy.

Ja ehkä kotona on joku, joka näinä fyysisen etäisyydenkin aikoina voi lohduttaa. Oman perheen sisällä haleja ei ole kielletty. Tai keksitkö jonkun muun keinon hemmotella itseäsi? Sauna yksin? Vastamelukuulokkeiden taakse katoaminen 20 min ajaksi? Enkä yhtään ihmettele, että kaupassa myös karkkihyllyt ovat aika hyvin tyhjenneet!

Mari Kinnunen, perheneuvoja
Helsingin seurakunnat