17.02. Onneksi olkoon: Väinö, Väinämö, Karita, Rita | Palaute | På svenska | In English

Koko Helsinki

Blogi: Antti Tuisku, olet ihanan arkinen ja ankea

12.02.2020, 09:43
Olin 20 ja rakastunut poikaan. Samoihin aikoihin Antti Tuisku oli tehnyt version Maj Karman kappaleesta Rukous ja se oli minusta mieletön.

Itse kappaleessa on yhdet parhaista sanoituksista mitä tiedän ja Tuiskun versiossa oli omanlaistaan herkkyyttä, joka muutti rock-renkutuksen omakohtaiseksi balladiksi. Selitin tätä pojalle kasvot hehkuen, kun tämä totesi, että Antti Tuiskusta puhuminen on noloa ja ajanhukkaa. Ja niin minä lopetin kuin seinään, puhumisen, mutta myös Tuiskun kuuntelemisen. Olihan se kerran noloa ja ajanhukkaa.

En siis koskaan viettänyt petokesää, en pyytänyt DJ:tä soittamaan Keinutaan baarissa, en nähnyt sitä, kun peto oli irti enkä sitä millaisen vaikutuksen Sata salamaa teki lavalla yleisöönsä. Nyt, kun Valittu kansa on levynä kaikkien huulilla, olisi hirveän kiva päästä sanomaan, että minä olen seurannut Antin uraa sen alusta alkaen, mutta en voi koska olen seurannut sitä noin vuoden.

Luin Antti Tuiskun elämänkerran 31-vuotiaana. Huomasin, että minä ja myös Antti Tuisku olimme kasvaneet sen yli mitä kaiken maailman pitkätukkaiset rockpoliisit ovat mieltä mistään. Olimme löytäneet oman tyylimme ja oman äänemme. Tuiskun tyyli on ironinen, liioitteleva ja testaa omia rajojaan jatkuvasti. Rakastan sitä. Ja parasta siinä on se, että kaikkien bigmac-Jeesusten ja Swägämastereiden keskellä tämä laulaa arjesta, siitä jokapäiväisestä ja tylsistyttävästä elämästä, johon voi samaistua:

Töihin on raahauduttava rahan takii, vaikka aurinko ei näyttäytyisi koko päivänä (Rahan takii), erossa toki sattuu kumpaakin osapuolta, mutta kuitenkin minua aina enemmän (Tragedia), sitä ei välttämättä ole kenenkään muun mielestä siisti tyyppi mutta kävelee niin kuin olisi (Swäg) ja kun muut ympärillä näyttävät menestyvän ja menevän eteenpäin, tuntee hiihtävänsä loputonta ylämäkeä, jonka selättää vain huomatakseen, että edessä on jälleen uusi mäki (Hiihdän). Ja kuinka montaa kertaa sitä onkaan ryömiskellyt vessaan (Jumalan kämmenellä).

Eivätkä Tuiskun biisit jää ainoastaan samaistumisen tasolle, vaan ne ovat myös hämmentävän voimaannuttavia. Kuten Vain elämää 10 kaudella lanseerattu Supervoimii, jossa Tuisku laulaa siitä, kuinka hänellä täytyy olla Batmaniin verrattavia supervoimia, koska hän kerran petaa sängyn, osaa laittaa ruokaa ja pestä myös oman takapuolensa.

Viime aikoina olen tunnelmoinut Sit ku me kuollaan -biisin äärellä. Kieli poskella vaikeasta aiheesta väännetty ralli naurattaa mutta on ytimessä. Elämä on tuskaa ja onneksi sitä joskus kuolee. Siinä on jotain ihanan suomalaista, tulee mieleen Leevi and the Leavings tai Hei tonttu-ukot hyppikää. Teologisesti se on suomalaisen luterilaisuuden ytimessä.

Opettaessani joskus riparilla, pidin loppuhartauden, jossa soitin Antti Tuiskun version Maj Karman Rukouksesta. Olin niin tyytyväinen itseeni, tunsin olevani täydellisesti nuorison pulssilla. Kun kappale päättyi, oli hetken hiljaista. Sitten joku kuiskasi melko kuuluvasti:

– Ihan paska.

Sillä kertaa en kuitenkaan lopettanut Tuiskun kuuntelemista.

Ella Luoma
teologian maisteri, palveluneuvoja