20.04. Onneksi olkoon: Lauha, Nella | Palaute
Koko Helsinki

Antti Nylén: Pääsiäinen on aina

Oulunkylän seurakunta

31.03.2021, 16:54
Antti Nylénin saarna on julkaistu Oulunkylän seurakunnan kevätlehdessä viikolla 13/2021.
Antti Nylen mustaa taustaaa vasten, päällä teksti: Rakkaus on viimeinen  valo jota puhutaan.

”Rakkaus on viimeinen valo jota puhutaan.”

Walesilaisen runoilijan Dylan Thomasin säe on tarttunut monien mieliin siksi, että Marja-Leena Mikkola valitsi sen Thomas-suomennoksensa nimeksi vuonna 1990. Lause seisoo traagisena ja lohdullisena keskellä kolmiosaista runoa, jonka otsikko on ”Messu ilmahyökkäyksen jälkeen”. Ollaan keskellä 1900-luvun kauhuja, maailma on täynnä väkivaltaa. Ennen ”viimeistä valoa” pimeyttä tuntuu riittävän. Loppua sille ei todellakaan näy. Pimeyttä puhutaan kaikkialla sujuvasti ja kantavalla äänellä.

Olisi väärin sanoa Thomasia kristilliseksi runoilijaksi, mutta ei hän muutakaan ole. Runoilijoiden ja muiden kirjailijoiden annettava hengellisyydelle ja teologialle on usein hajamielistä, sameaa ja vaatimatonta, mutta ilman tällaisia piirteitä kristinusko lakkaisi olemasta rukousta ja muuttuisi filosofiaksi tai sääntökirjaksi. Itselläni on tapana sovitella kristillisiin kehyksiin kaikkea, mikä mieleeni jää pyörimään. Kaikki ei tietenkään sovi niihin niin hyvin kuin tuo Thomasin kaunis lause.

Luomiskertomuksen mukaan alussa oli sana. Vasta sen jälkeen tuli valo. Ja lopussakin valo on, jos luotamme runoilijan ”messuun”.

Silloin valo on tullut yhdeksi sanan kanssa – sitähän ”puhutaan”. Pimeyden sanat ovat unohtuneet.

Joulu ja pääsiäinen kuuluvat yhteen, mutta on syynsä siihen, miksi joulu on näistä kahdesta juhlasta suositumpi ja vietetympi. Se ei herätä yhtä kovaa vastarintaa niissä, jotka eivät välittäisi kuulla Jeesuksesta mitään. Joulu on miellyttävä: enkeleitä ja tähti, aasi ja härkä, vastasyntynyt lapsi ja kolmen kuninkaan kumarrus. Joulu ei ole sisällykseltään kovin uskonnollinen.

Pääsiäinen taas on väkivaltainen, outo ja kauhistuttava. ”Ihmisen poika” tuomitaan, teloitetaan ja haudataan, ja kaiken päätteeksi tapahtuu ”ylösnousemus”. Mikä se on? Tätä tapahtumasarjaa on vaikea ymmärtää. Puuttuu joulun kodikkuus. Ikään kuin pääsiäisaamu ei kertoisi mitään tästä meidän maailmastamme. Kohtauksessa puhutaan kieltä, jota emme osaa. Emme tiedä ”viimeisestä valosta” mitään.

Pääsiäisen tärkein sisältö on haudan tyhjyys. Kristinusko kohdistuu johonkin, mikä on meille hyvin vierasta.

Kuitenkin joulu ja pääsiäinen ovat käsitettävissä – ja vietettävissä – vain toistensa valossa. Jos ajattelee vähän tarkemmin, juuri lohdullisena pidetty joulu on kristillisessä vuosijärjestyksessä synkkä ja pessimistinen hetki, keväisen kolkko pääsiäinen taas iloinen ja toiveikas. Molemmat ovat tarpeen. Joulu on negatiivi, josta pääsiäinen vedostetaan.

Avaimena on toinen joulupäivä. Jouluyönä Vapahtaja tulee maan päälle, mutta seuraavana päivänä hänen todistajansa tapetaan; tapaninpäivähän on ensimmäisen marttyyrin pyhän Stefanoksen juhla. Idylli vaihtuu yhdessä yössä väkivallaksi, jolla on yhteisön tuki. Ensimmäisen marttyyrin jälkeen muistellaan Jeesuksen perheen pakolaisuutta ja ”viattomien lasten” kuolemaa. Tämä on ”joulun sanoma”, ja näin alkaa kirkkovuosi. Niin kuin oli alussa, nyt on ja aina, valitettavasti. Väkivalta on tämän maailman kieli.

Mutta pääsiäisenä järjestys onkin käänteinen: ensin pitkänperjantain Ei, sitten pääsiäisaamun Kyllä.

Emme ehkä käsitä tuosta kosmisesta myöntösanasta paljonkaan. Sen aika on vasta ”viimeisenä”. Se on viimeinen sana kaikesta.

Toisaalta minusta tuntuu että koko ihmiskunta, ei vain kristikunta, pohjimmiltaan uskoo siihen, että lopussa on Hyvä. Jos me olisimme täysin varmoja siitä, että kaikki johtaa vain järjettömään tuskaan ja kauhuun, miten me muka jaksaisimme tehdä päiviemme askareet, kasvattaa lapsemme ja hoitaa huonekasvimme, edes ajatella tulevaisuutta? Näköjään me jaksamme, yksi paremmin, toinen hädin tuskin. Yleisesti ottaen me jaksamme. Jaksamme odottaa.

Dylan Thomasin säkeessä esiintyy myös ”rakkaus”. Kristityt ja muutkin ovat viljelleet tämän sanan pilalle. Se on mennyt imeläksi.

Vastakohdan hahmottaminen voisi auttaa. Rakkauden vastakohta ei ole viha. Viha on vain tunne, ja mikä tahansa tunne voi olla oikeutettu tai ymmärrettävä, jopa tarpeellinen. Merkityksellisiä ovat teot, joita tunteen vallassa tehdään.

Rakkauskaan ei ole tunne, vaan tekoja. Sen vastakohta on väkivalta. Molemmat ovat toimintaa. Ne on sidottu paikkaan ja aikaan; ne tapahtuvat yksitellen. Rakkauden teot ovat suoria, täsmällisiä ja usein työläitä ja epäkiitollisia. Ei merkitse mitään, jos väittää rakastavansa ”koko ihmiskuntaa”. Ja vastaavasti: jos haluaa tehdä kansanmurhan, on jokainen kansalainen erikseen murhattava. Kuten sanotaan, väkivaltaa – ja rakkautta – on maailmassa vain sen verran kuin niitä kerrallaan tehdään.

Ei ole viisasta epäillä rakkauden voimaa tässä maailmassa, eikä Thomaskaan niin tee. Välittävät, hellät ja uhrautuvat teot ovat arkisia. Rakkaus on jo todellisuutta. Mutta ei myöskään pidä liikaa ihmetellä, mistä väkivalta johtuu, miksi sitä on. Sehän on kirjoitettu meidänkin yhteiskuntaamme varsin selvin sanoin. Parhaillaan Suomen valtio on kenenkään estämättä hieromassa kauppoja hävittäjälentokoneista, hirvittävistä murha-aseista, jotka maksavat kukaties yhtä paljon kuin Mäkitorpantien kaikki asunnot. Eläimiin ja villiin luontoon kohdistuva laillinen väkivalta ylittää kaiken normaalin ymmärryksen. Ei ole tarpeen pitkittää tätä luetteloa. Samasta hyväksytyn väkivallan todellisuudesta kertovat niin Stefanoksen kivitys kuin pitkänperjantain huutokin. Kyse on säännöstä ja laista, ei poikkeuksista

Ainoa todellinen poikkeus on pääsiäisen kirkkaus.

Ehkä se ei kuitenkaan ole mitään ”yliluonnollista”. Keväinen aurinko saattaa olla sama asia, onhan Dylan Thomasinkin ”viimeinen valo” vain tavallista rakkautta.

Kirkolliset juhlat ovat vain symboleita. Niiden ajankohdat vuodenkierrossa on valittu dramaturgisin perustein. Ajalla ei ole merkitystä. Joulu on nyt, ei vain vuoden pimeimpänä aikana.

Viimeinen sana kuitenkin sanottiin jo alussa, ja se oli Kyllä. Pääsiäinen on aina.

Teksti: Antti Nylén

Kuva: Jari Härkönen