30.06. Onneksi olkoon: Päiviö, Päivö | Palaute
Roihuvuoren seurakunta

Jaana Pajuselle yhteisö on rakennuksia olennaisempi

Roihuvuoren seurakunta

14.04.2022, 10:14 /  päivitetty 14.04.2022, 10:16
Jaana Pajunen kuistilla puolilähikuvassa yllään keltainen kevytuntuvatakki ja violetti kaulahuivi. Kuva: Marko Anttila

Lapsuuteni lähtöperheellä ei ollut elävää suhdetta seurakuntaan. Ensimmäisen kerran tein ratkaisua itselleni merkittävästä kirkosta pohtiessamme vihkipaikkaamme vuonna 1979, jolloin avioitumisen myötä liityin Roihuvuoren seurakuntaan. Tuolloin laajasalolaisten kirkkona toimi ostarin Yläsali, joka oli kotoisa, muttei kovin juhlava tila. Esteetikkona Roihuvuoren kirkko ei miellyttänyt silmää ja tuntui muutenkin vieraalta. Luontevasti vaihtoehdoista valittiin nykyinen kotimme, missä appivanhempanikin oli vihitty kolmisenkymmentä vuotta aiemmin. Niin Yläsali kuin Roihuvuoren kirkkokin tulivat sittemmin rakkaiksi jumalanpalvelusten, lasten kerhojen liikuttavien kevät- ja joulujuhlien sekä konfirmaatioiden myötä. Silti oman kirkon saaminen Laajasaloon ja sen nousu keskeiselle paikalleen vuonna 2003 oli suuri ilo.

Pari vuotta myöhemmin elämä kuljetti meidät vuosiksi asumaan Tuomiokirkon naapuriin. Siellä pidetyistä monista vaikuttavista tilaisuuksista huolimatta Laajasalon kirkko pysyi kotikirkkonamme, jonne oli hyvä palata ystävien ja omalta tuntuvan yhteisön pariin. Kulosaaren kirkossa olemme viettäneet monia suvun ilon ja surun hetkiä. Kulosaaresta vastarannallekin kutsuvana kuuluva kellojen soitto tuo aina levollisen olon. Ulkomaisista pyhätöistä läheisin on Notre Dame, jonka jylhien holvien suojissa olemme käyneet lukemattomia kertoja hiljentymässä ja sytyttämässä kynttilät. Satuimme olemaan paikalla myös kolme vuotta sitten sen syttyessä tuleen ja järkyttyneinä seurasimme vuosisatoja vanhojen tornien sortumista. Yöllä sammutustöitä katselemaan kokoontuneiden ihmisten hiljainen laulu oli sydäntä särkevää, mutta yhteisöllisyydessään lohdullista.

Näimme omin silmin Notre Damen vuosisatoja kestäneiden tornien sortumisen.

Käyn lenkillä paljon useammin kuin kirkoissa. Polullani on kallio, jossa aina pysähdyn hengittämään syvään, katselemaan maisemaa, kuuntelemaan merta ja tuulta. Säällä kuin säällä maisema muistuttaa elämän kauneudesta ja ihmisen pienuudesta. Ammatissani psykoterapeuttina olen usein ihmisten kipeiden kysymysten ja haavoittuvuuden äärellä. Missä tahansa kuullessani hälytysajoneuvon äänen, lähetän ilmoille pienen rukouksen – anna voimia heille, jotka tarvitsevat sitä juuri nyt. Vaikka useisiin kirkkoihin liittyykin unohtumattomia muistoja, minun kirkkoni on aikaan ja paikkaan sitoutumaton. Se on siellä, missä saan yhteyden syvimpiin tunteisiini, muihin ihmisiin ja Jumalaani.

Teksti: Jaana Pajunen, Laajasalo

Kirjoittaja on psykoterapeutti, viiden aikuisen lapsen äiti ja neljän lapsenlapsen mummi, joka mielellään leikkii, lenkkeilee ja tekee pihatöitä.

Minun kirkkoni -sarjaan kuuluva uttu on julkaistu Kiikari-lehdessä 1_2022