"Huomasin sen ensimmäisen kerran trendikkäässä Telliskivessä, jonne Virossa asuvat ulkomaalaiset kokoontuivat oppimaan toisiltaan kieliä. Joukon ainoa virolainen kysyi, missä olen töissä. Kun vastasin Viron luterilaisessa kirkossa, hänen ilmeensä kivettyi. Luin kasvoilta ihmetyksen ja halveksunnan. Kohteliaasti hän yritti jatkaa keskustelua, etsi sanaa seurakunta. Ei muistanut."

Näin kertoo Roihuvuoren seurakunnan tiedottaja Misku Välimäki Kiikari-lehdessä 1/2021 julkaistussa jutussa. Hän oli Virossa vapaaehtoistöissä ja opintovapaalla 2019–2020. Museologian opintoihin kuuluvan harjoittelun hän suoritti Miehitysten ja vapauden museo Vabamussa.

"Olin osannut varautua virolaisten ennakkoluuloihin. Kirkko mielletään yhä joskus varakkaaksi herrakirkoksi, jollainen se oli saksalaisessa ritarikunnassa. Ei välttämättä tiedetä, että nykykirkko on niin köyhä, ettei sillä ole palkattuja työntekijöitä kuin pappi, joka hänkin yleensä tekee kahta työtä. Tiesin myös, että minua voitaisiin pitää heikkona ja tyhmänä. Kristilliset arvot, kuten toisten auttaminen, nähdään Virossa helposti heikkouksina. Virolainen pärjää itse, ei tarvitse ketään. Etenkin, kun auttajan usein uskotaan etsivän omaa etuaan."

Miehittäjä vei kielen

Kirkon sydänlapsi, lähimmäisenrakkaus, tarkoittaa enemmän kuin auttamista. Se merkitsee toisen näkemistä, kuulemista ja arvostamista, ihmisarvon antamista. Moni virolainen ei ole koskaan kuullut siitä. Lähimmäisenrakkaus oli kielletty sana neuvostoaikana.

Virolainen kirjailija ja elokuvaohjaaja Imbi Paju on tuonut esiin, miten kielen varastaminen oli osa miehittäjän strategiaa sovjetisoida virolaiset, luoda uusi kieli, kulttuuri ja mieli, neuvostoihminen. Tarkoitus oli tuhota kollektiivinen muisti. Ei saanut puhua Eesti ajast, itsenäisyydestä ennen neuvosto- ja natsimiehityksiä. Vapaussodan veteraanit kyyditettiin Siperiaan tai tapettiin, samoin itsenäisen Viron poliitikot, armeijan upseerit, kulttuuri-ihmiset ja porvarit. Itsenäisyyden ajan kirjat rytisivät rovioissa, 30 miljoonaa nidettä.

Suunnitelmatalouteen kuului kristinuskon tuhoaminen

Neuvosto-Virossa otettiin käyttöön suunnitelmatalous.

"Siihen kuului kristinuskon hävittäminen viiden vuoden jaksoissa, kertoi minulle muuan iäkäs virolaispappi: metodistit, baptistit, viimeisenä luterilaiset. Kun kirkoissa uskalsivat käydä enää harvat, kristilliset perinteet kuolivat pois. Lapsia tai lapsenlapsia ei uskallettu ottaa mukaan tai puhua kristinuskosta, ettei heille koidu koulussa ongelmia. Jopa joulun vietto oli kielletty. Virossa onkin kristittyjä enää vain 20–30 prosenttia", Misku avaa.

Viro on kehittynyt vuoden 1991 uudelleenitsenäistymisensä jälkeen huimasti. Tallinnan pilvenpiirtäjät nousevat korkealle ja joka kulmassa kurkistaa ravintola, kahvila, kauneussalonki tai muu yritys. Viro onkin yrittäjän taivas. Samalla se on pahasti kahtiajakautunut valtavien tuloerojen maa, vähäosaisen helvetti.

"Selviytymistä ei auta epäluottamuksen kulttuuri, jossa tärkeää ovat kulissit. Köyhäkin ajaa prameaa autoa ja pukeutuu hyvin, ettei hänen tilanteensa paljastuisi muille."

Voiko kirkko sanoittaa traumoja?

Virossa vuosina 2009–2020 työskennellyt pappi, perheneuvoja ja traumaterapeutti Pia Ruotsala avaa kirjassaan Kohti kokonaista ihmisyyttä miehitysten aiheuttamia ylisukupolvisia traumoja. Ne selittävät virolaisen syvän yksinäisyyden kokemuksen ja luottamuksen puutteen toisiin ihmisiin. Kun kaikesta tuli vaieta eikä esimerkiksi kadonneista sukulaisista voinut puhua, ihminen jäi yksin pimeyteen.

Ruotsalan mielestä Viron kirkolla on tärkeä rooli tavallisen virolaisen rinnallakulkijana. Kirkko voisi sanoittaa kipeitä kokemuksia, avata turvallisen sylin. Voisiko lähimmäisenrakkaus silloin palata virolaisten sanastoon? Ainakin Viron kaikki kristilliset kirkot tekevät ponnekkaasti yhteistyötä saadakseen äänensä yhdessä kuuluviin virolaisessa yhteiskunnassa.

Sisäistetty lähimmäisenrakkaus näkyy Suomessa

"Työskentelin Ruotsalan synnyttämässä Viron kirkon Perhekeskuksessa kolme kuukautta, sen jälkeen jäin vuodeksi Tallinnaan opintovapaalle tiedottajan työstäni Roihuvuoren seurakunnassa. Tänä aikana minulle tuli näkyväksi se, miten arvokasta perintöä Suomessa kannamme luterilaisuutemme myötä. Meillä on vahva auttamisen kulttuuri ja edelleen jonkinlainen hyvinvointivaltio, jossa keskeistä on se, ettei ihmistä jätetä yksin. Sisäistetty lähimmäisenrakkaus kantaa."

Misku palaa vielä Telliskiven virolaiseen.

"Muistutin häntä, että seurakunta on viroksi kogudus. Hän nyökkäsi nolona. Kun hän kuuli, että meillä pääkaupunkiseudulla kirkkoon kuuluu keskimäärin 50 prosenttia asukkaista, hän huudahti nii palju! Hillitsin häntä sanomalla, että vain toistaiseksi. Huudahdus antoi kuitenkin perspektiiviä, minusta luku on pieni."

Viron luterilaisen kirkon arkkipiispa Urmas Viilma on ennustanut, että muualla Euroopan kirkoissa tapahtuu sama kehitys kuin Virossa ja monissa muissa postkommunistisissa ultraliberalistisissa maissa.

"Hän saattaa olla oikeassa. Suomessa arvot tuntuvat kovenevan samalla, kun jäsenet kaikkoavat kirkosta. Ehkä kirkko itse joutuu vähemmistön asemaan, katsomaan maailmaa marginaalista. On vaikea nähdä, miten sitten käy. Parhaimmillaan kirkko surkastuu päältä, instituutiona, mutta työntää juurensa syvemmälle multaan. Etsii uuden tavan olla kirkko, elää yhä todemmin muiden syrjäytettyjen rinnalla", Misku miettii.

Teksti: Misku Välimäki ja Outi Jaakola
Kuvat: Vabamu-kuva, Aive Peil, muut Misku Välimäki

‍