Kutomakerho sai alkunsa lokakuussa 1983, kun Roihuvuoressa asuva Anna-Liisa Rytkönen osti ilokseen ja ajankulukseen kangaspuut. Hän kävi Työväenopiston kutomakurssin, mutta kutominen oli yksinäistä puuhaa. Niinpä Anna-Liisa alkoi puuhata kutomakerhoa Roihuvuoreen. Seurakunnalta löytyi sopiva tila, ja niinpä kerho pääsi aloittamaan nimellä Roihuvuoren seurakunnan kutomakerho. Kerholaiset löydettiin lehti-ilmoituksella. Kirkko ja kaupunki- lehdessä oli Roihuvuoren seurakunnan tietojen mukana v. 1983 ilmoitus kutomakerhon perustamisesta ja aloituspäivästä. Tilaisuuteen tulikin lähes 10 kudonnasta kiinnostunutta henkilöä oman seurakunnan alueelta ja muualtakin, jopa kaupungin keskustasta. Vuosittain aina syys- ja kevätkausien alkaessa oli tällainen ilmoitus ja samalla tervetulotoivotus uusille tulijoille.

Kerhotoiminnan puitteet

Kerho toimi aluksi vapaamuotoisena harrastustoimintana seurakunnan yhteydessä. Ohjaajina olivat Anna-Liisa Rytkönen ja Jenny Matikainen.

Jäsenmäärän kasvaessa ja toiminnan laajentuessa pidettiin syksyllä 1986 järjestäytymiskokous, jossa kerholle valittiin hallitus ja vahvistettiin säännöt. Sen nimenä oli edelleen Roihuvuoren seurakunnan kutomakerho.

Kutomisen innostus oli niin suurta ja kerhoon tuli niin paljon uusia jäseniä, että jo toisena kerhovuonna, 1984–1985 hankittiin neljät kangaspuut lisää. Myöhemmin hankittiin vielä sekä ostamalla että lahjoituksena kolmet kangaspuut. Ne mahtuivat hyvin, sillä kerhon käyttöön annettu tila oli avara. Se oli ennen Roihuvuoren kirkkorakennuksen valmistumista toiminut monta vuotta seurakunnan toimintakeskuksena. Siihen oli ulkoa oma sisäänkäynti ja ikkunat avautuivat katutasolle. Sisällä oli avaran huoneen lisäksi pieni keittiö ja WC. Tässä huoneistossa kutomakerho sai toimia vuoteen 2016. Silloin taloyhtiö ja seurakuntayhtymä sopivat vuokrasopimuksen irtisanomisesta. Taloyhtiö oli suunnitellut saunan rakentamista kyseiseen tilaan.

Onneksi kirkon kerhosiivessä oli vapaana huone, johon mahtuivat viidet kangaspuut. Sen vieressä oli myös pieni keittiö. Kangaspuut oli purettava, siirrettävä Lumikintieltä Tulisuontielle ja kasattava uudelleen käyttövalmiiksi, mutta kerholaisiltahan se onnistui. Muista kangaspuista osa lahjoitettiin ja osa hävitettiin.

Tulisuontien rakennuksessa kutomakerho toimi kuusi vuotta eli vuoteen 2022. Silloin koko kerhosiipi jouduttiin sulkemaan vesivahingon ja homeongelman vuoksi. Tällä kertaa avuksi tuli Roihuvuoren seniorikeskus, jonka aulasta löytyi tila yksille kangaspuille. Myös viikoittaiset kerhokokoukset voidaan järjestää seniorikeskuksessa.

Kerholaiset

Monet kerhoon tulijoista olivat kutoneet ennenkin, mutta jotkut olivat vasta-alkajia, joita kudontaa osaavat opettivat oman työskentelynsä ohella. Viikoittaisissa kerhotilaisuuksissa opiskeltiin ja kerrattiin perusasioita ja toisinaan tilaisuuteen kutsutut vierailevat opettajat neuvoivat uusia taitoja. Kaikilla oli mahdollisuus oppia kaikki kudontaan liittyvät työvaiheet ja kutoa uusiakin malleja.

Vuonna 1997 kerhon jäseniksi tulivat Itä-Helsingin työväenopistossa opiskelleet nyplääjät, joiden opettaja Kerttu Hamski jäi eläkkeelle. Nyplääjät halusivat jatkaa harrastustaan yhdessä ja pyysivät Kertun ohjaajakseen. He kokoontuivat tiistai-iltaisin kutomakerhon tiloissa ja kutojat pitivät silloin vapaaillan. Nyplääjistä tuli kutomakerhon jäseniä ja heidän edustajansa oli kerhon hallituksessa.

Kerhosta tuli yhdistys

Seurakunnan kerhona toimiessaan kutomakerhon olisi kuulunut olla seurakuntayhtymän hallinnon ja laskennan piirissä. Varsinaisesta seurakunnan tehtävästä ja toiminnasta poikkeavana se olisi kuitenkin ollut hankalaa. Siksi ehdotettiin, että kerho muuttuisi rekisteröidyksi yhdistykseksi, jolloin se saisi pitää oman päätöksenteon.

Hakemuksensa perusteella kutomakerho hyväksyttiin yhdistysrekisteriin v. 1999 ja sen nimeksi tuli Roihuvuoren kutomakerho ry. Sääntöjen mukaan sen tarkoituksena on edistää käsityön harrastusta ja koota paikalliset käsityön harrastajat yhteiseen toimintaan

Myyjäiset

Kutomisen into oli alusta lähtien kova. Erilaisia kudontatöitä haluttiin tehdä ja uusia malleja kokeilla. Näin kudonnaisia tuli ylitse omien tarpeiden, mikä aiheutti pulman, kunnes siihen löytyi ratkaisu – myyjäiset. Päätettiin myydä kerholle kertyneitä kudonnaisia ja kotonakin tehtyjä neuletöitä myyjäisissä. Ne onnistuivatkin niin hyvin, että niistä tuli vuotuinen tapahtuma. Vuosittain pidettiin sekä kevät- että syysmyyjäiset. Keväällä menivät parhaiten kaupaksi mökeille ostettavat räsymatot ja syksyllä myytiin eniten joululahjoiksi sopivia tuotteita, kuten villasukkia. Myyjäisten tuotto kuului kerholle, joka käytti sitä kudonnassa tarvittavien materiaalien, esim. loimien ja erilaisten välineiden ostoon. Osa tuotosta käytettiin kerholaisten virkistystilaisuuksiin ja osa myös erilaisiin avustustarkoituksiin. Kaikki kerhon hyväksi tehty työ oli talkootyötä, josta ei maksettu palkkaa.

Virkistystoiminta

Yhteinen harrastus yhdisti kutojia ja teki mahdolliseksi tehdä paljon sellaista, mitä yksin ei olisi tullut tehneeksi. Kerholaiset kävivät yhdessä mm. taidenäyttelyissä kuten Ateneumissa Albert Edelfeltin näyttelyä katsomassa, Gullichsenin Galleriassa Edvard Munkin töihin tutustumassa, taidekeskus Emmassa, Serlachiuksen museossa Mäntässä sekä Riihimäen Lasimuseossa ja palapeittoja esittelevässä näyttelyssä Porvoossa.

Yhden päivän retkiä on tehty mm. Tallinnaan, Hämeenlinnaan, Porvooseen, Forssaan, Fiskarsiin, Tammelaan, Kouvolaan, Kemiöön, Raumalle ja Lahteen. Niissä on tutustuttu paikallisiin nähtävyyksiin ja useilla paikkakunnilla käyty myös teatterissa. Myös Helsingin teattereissa on käyty katsomassa monia esityksiä. Viikon kestäviä matkoja on kaksi, toinen kylpyläloma Tallinnassa ja toinen kaupunkiloma Prahassa. Ahvenanmaalla kerholaiset kävivät Jan Karlsgårdenin perinnenäytöksessä ja Ruotsissa Taalainmaalla Borlängessa suuressa pohjoismaisessa käsityönäyttelyssä.

-Anja Nyroos-

Kerhon perustaja Anna-Liisa Rytkönen kertoo: ” Asuimme Roihuvuoressa Untuvaisentiellä, kun jäin eläkkeelle vuonna 1980. Äitini kuoli samana vuonna Australiassa ja jäin häntä suremaan. Lohdutuksekseni hankin silloin kangaspuut. Kutominen oli minulle silloin eräänlaista surutyötä. Varhaisin lapsuusmuistoni on se, että äiti kutoi ja istui kangaspuiden alla sitomassa polkusinnaruja. Äitini on kutonut paljon eläessään, mitä erilaisimpia, vaikeitakin kudonnaisia. Pellava kasvatettiin omassa pellossa. Monien työvaiheiden jälkeen siitä saatiin lankaa.Menin Työväenopistolle ja kävin kutomakurssin numero 1. Siellä opin maton ja poppanan kutomisen aina loimen luomisesta alkaen. Kotona kutominen oli kuitenkin hyvin yksinäistä puuhaa. Kaipasin usein seuraa saman harrastuksen parista. Siitä heräsi sitten ajatus kerhon perustamisesta. Mistä saisi siihen tilat ja mistä kerholaiset? Löytyisiköhän Roihuvuoresta montakaan kudonnasta kiinnostunutta henkilöä? Soitin Roihuvuoren kirkolle pastori Maire Kekolalle ja tiedustelin, olisiko kirkolla tiloja tällaiselle kerholle. Sattumalta heillä oli juuri silloin vapaana Lumikintie 5:ssä vuokratila, jonka saimme heti käyttöön. Kirkolta maksettiin kerhon vuokra ja sähkö. Pastori Vaaramo haki itse kotoani kangaspuut uuden kerhon käyttöön. Nyt puuttuivat enää vain kerholaiset!Laitoin siis ilmoituksen Kirkko ja kaupunki -lehteen kutomakerhon aloittamisesta Roihuvuoressa. Ensimmäiseen tilaisuuteen tuli heti seitsemän halukasta. Silloin, vuonna 1983, aloittaneista kutojista on vieläkin (v 2008) muutamia mukana toiminnassa. Olin suuresti hämmästynyt siitä kuinka paljon naisia sittemmin liittyi kerhon jäseniksi, vanhempia, keski-ikäisiä sekä aivan nuoria, pienten lasten äitejä. Oli mieluista nähdä, kun nuori äiti opetteli kutomaan. Vauva oli vaunuissa mukana ja välillä äiti vaihtoi vaipan ja imetti pienokaistaan.Sittemmin mukaan tuli useita kudontaa osaavia ja taitavia kutojia. He opettivat aloittelijoille kudonnan alkeita. Lienee taivaan lahja, kun kerhoomme liittyi Jenny Matikainen, joka oli ammatiltaan opettaja, kotitalousteknikko. Saimme hänestä vetäjän ja hyvän opettajan vuosikausiksi. Kerholla kudottiin useita erilaisia kudonnaisia: mattoja, poppanoita, pellavaliinoja, huopia, raanuja, verhoja ja upeita kuultokudoksia. Kerholaisten osaavista käsistä syntyi myös muita ompelu-, askartelu- ja neuletöitä tilkkutäkeistä villasukkiin ja lapasiin. Pidimme joulu- ja kevätmyyjäisiä, joilla keräsimme varoja toimintaan. Suureksi paisunut kerho tarvitsi uusia kangaspuita ja muita kutomatarvikkeita. Jokainen sai vuorollaan kutoa itselleen, omalle perheelle ja ystäville. Lumikintie 5:ssä kudottuja töitä on viety lahjoiksi ja tuliaisiksi Roihikseen, ympäri Suomea ja ulkomaillekin. Roihuvuoren kirkkoherran virkahuonettakin koristaa kerhollamme kudottu kaunis raanuKerho kokoontui virallisesti kerran viikossa. Joimme yhdessä kahvia ja teimme uusia suunnitelmia tulevista tapahtumista. Joskus meillä oli ulkopuolisia opettajia luennoimassa tarvitsemistamme aiheista. Kerhoilloissa loimme yhdessä loimet, teimme kankaan rakentamista ja leikkasimme matonkuteita.Seurakunnasta kävi pappi kerran kuukaudessa. Heillä oli aina jokin raamatullinen aihe ja lopuksi pidettiin iltahartaus. Mieleeni on jäänyt mm. pastori Sirkku Tervosen mielenkiintoinen esitys Raamatun naisista, jotka kutoivat hekin. Kiitämme Roihuvuoren kirkon viisaita päättäjiä toimintamme mahdollistamisesta ja yhteistyöstä. Kerholaiset ovat olleet omalta osaltaan seurakunnan tapahtumissa auttamassa, vaikkapa kirkkokahvien keitossa. Kerhosta on ollut meille paljon iloa. Se on yhdistänyt meitä seurakuntalaisia. Olemme ystävystyneet ja eläneet yhdessä niin ilon kuin surunkin päivinä. ” Anna-Liisa kertoi tämän kerhon 25- vuotisjuhlassa v.2008.