Joh. 11: 21–45

"Martta sanoi Jeesukselle: ”Herra, jos olisit ollut täällä, veljeni ei olisi kuollut. Mutta nytkin tiedän, että Jumala antaa sinulle kaiken mitä häneltä pyydät.” Jeesus sanoi: ”Veljesi nousee kuolleista.” Martta vastasi: ”Tiedän kyllä, että hän nousee viimeisenä päivänä, ylösnousemuksessa.” Jeesus sanoi: ”Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. Uskotko tämän?” ”Uskon, Herra”, Martta vastasi, ”minä uskon, että sinä olet Messias, Jumalan Poika, jonka oli määrä tulla maailmaan.”

Tämän sanottuaan Martta palasi kotiin, kutsui sisartaan Mariaa ja sanoi hänelle kahden kesken: ”Opettaja on täällä ja kutsuu sinua.” Kuullessaan sen Maria heti nousi ja lähti Jeesuksen luo. Jeesus ei ollut vielä saapunut kylään, vaan oli yhä siellä, missä Martta oli hänet tavannut. Kun juutalaiset, jotka olivat talossa lohduttamassa Mariaa, näkivät tämän äkkiä nousevan ja lähtevän ulos, he menivät perässä, koska arvelivat hänen olevan menossa haudalle itkemään.

Ehdittyään sinne, missä Jeesus oli, ja nähtyään hänet Maria vaipui hänen jalkoihinsa ja sanoi: ”Herra, jos olisit ollut täällä, veljeni ei olisi kuollut.” Kun Jeesus näki itkevän Marian ja hänen kanssaan tulleet juutalaiset, jotka hekin itkivät, syvä liikutus valtasi hänet, ja hän kysyi: ”Missä hänen hautansa on?” ”Herra, tule katsomaan”, he vastasivat. Jeesus itki. Juutalaiset sanoivat: ”Katsokaa, kuinka rakas Lasarus hänelle oli.” Mutta jotkut heistä sanoivat: ”Kun hän pystyi avaamaan sokean silmät, eikö hän myös olisi voinut estää Lasaruksen kuoleman?”

Järkyttyneenä Jeesus tuli haudalle. Se oli luola, jonka suulla oli kivi. ”Ottakaa kivi pois”, käski Jeesus, mutta Martta, vainajan sisar, sanoi hänelle: ”Herra, hän haisee jo. Hän on siellä nyt neljättä päivää.” Jeesus vastasi: ”Enkö sanonut sinulle, että jos uskot, saat nähdä Jumalan kirkkauden?”

Kivi otettiin pois. Jeesus kohotti katseensa ja sanoi: ”Isä, minä kiitän sinua siitä, että olet kuullut minua. Minä kyllä tiedän, että sinä kuulet minua aina, mutta minä sanon tämän näiden ympärilläni seisovien ihmisten tähden, jotta he uskoisivat sinun lähettäneen minut.” Tämän sanottuaan Jeesus huusi kovalla äänellä: ”Lasarus, tule ulos!” Silloin kuollut tuli haudasta, jalat ja kädet siteissä ja kasvot hikiliinan peittäminä. Jeesus sanoi: ”Päästäkää hänet siteistä ja antakaa hänen mennä.”

Monet niistä juutalaisista, jotka olivat tulleet Marian luo ja nähneet, mitä Jeesus teki, uskoivat häneen."

Ihminen viisaudessaan osaa lentää kuuhun ja tutkia avaruutta valovuosien päähän. Toisaalta voimme myös nähdä mikroskooppisen pieniä asioita, tarkastella soluja ja dna:ta, atomeja ja molekyylejä. Meiltä löytyy aina vaan lisää lääketieteellistä tietoa. Me osaamme tehdä entistä turvallisempia liikennevälineitä. Silti emme tule koskaan pääsemään siitä tosiasiasta, että jokainen ihminen joutuu lopulta kohtaamaan kuoleman suuren majesteetin. Osa meistä hitaasti pois hiipuen, osa täysin yllättäen.

Kuoleman edessä on pakko hiljentyä, mutta usein se saa myös huutamaan Jumalan puoleen. Erityisesti silloin, kun on kysymys onnettomuudesta tai kun kuolema korjaa satoaan inhimillisesti katsoen liian varhain, kirpoaa meidän huuliltamme syytöksiä Jumalan puoleen. ”Kun hän pystyi avaamaan sokean silmät, eikö hän myös olisi voinut estää Lasaruksen kuoleman?”

Kuolema on rankka asia. Se ei koske vain yksittäistä ihmistä, vaan raastavalla tavalla se vaikuttaa perheenjäseniin, sukulaisiin ja ystäviin, työyhteisöihin. Erityisesti yllättävän kuoleman tullessa lähelle meidän on vaikea ymmärtää, miksi Jumala sallii sen. Missä hän on, onko hän unohtanut meidät? ”Herra, jos olisit ollut täällä, veljeni ei olisi kuollut.”

Meidän on vaikea ymmärtää myös sitä, että Jeesuksen seuraajilla ei mene sen paremmin kuin muilla. Kristillinen usko ei suojele meitä onnettomuuksilta, sairauksilta, eikä muilta vastoinkäymisiltä. Herramme seuraaminen ei tee elämästämme romanttista elokuvaa, jossa päivä paistaa ja kaikki on aina kaunista. ”Herra, hän haisee jo. Hän on siellä nyt neljättä päivää.”

On olemassa myös toisenlaista, kuvaannollista kuolemaa. Nälkää näkevät ja köyhät, sodan keskellä elävät ihmiset ja käännyttämispäätöksen saaneet turvapaikanhakijat tuntevat sen. Myös etnisen taustansa, uskonnollisen tai poliittisen vakaumuksensa, seksuaalisen suuntautumisensa tai sukupuolensa tähden sosiaalisista suhteista syrjään sysätyt joutuvat tässä maailmassa aivan liian usein hautaamaan toiveensa ja suunnitelmansa. Ihmisarvoinen ja täysipainoinen elämä on heidän kohdallaan kuollut. Silloin ei hirveästi lohduta ajatus vasta iankaikkisuudessa koittavasta helpotuksesta. ”Tiedän kyllä, että hän nousee viimeisenä päivänä, ylösnousemuksessa.”

Näiden ajatusten keskellä tekee mieleni palata Vanhan testamentin Jobin kohtalon äärelle. Job oli läpikotaisin hurskas mies, moitteeton ja tahraton. Job ja hänen läheisensä uskoivat, että juuri siksi Jobilla oli suuri perhe, paljon palvelijoita ja suuri määrä karjaa. Mutta mitä tapahtuukaan? Taivaallisessa salissa käydään eriskummallinen keskustelu. Saatana tekee aloitteen Jobin uskon koettelemisesta ja Jumala lähtee mukaan. Job menettää kaiken ilman mitään sen kummempaa syytä. Siinä menevät talot ja tavarat, rikkaus, lapset ja terveys.

Ahdinkonsa keskellä Job saa kolme vierasta, jotka tulevat pitkien matkojen takaa lohduttamaan häntä. Mutta kuinkas taas käykään? Koska ystävät eivät tiedä mitään taivaassa käydystä keskustelusta, eivät he voi tulla muuhun johtopäätökseen kuin siihen, että Job ei olekaan ollut tarpeeksi hurskas. Koska Jumala ei voi olla väärässä, täytyy Jobin olla jollakin tavalla vastuussa tilanteestaan. Ehkäpä hänellä onkin jokin salainen vika, ehkä hän piilottelee jotain.

Eikö tämä ole tuttua meillekin? Me löydämme usein selityksiä toisten ahdinkoon. ”Siitäs saivat, kun ovat niin eläneet.” Estonia upposi, koska laivoilla vietetään rietasta elämää, tsunami tuhosi rannoilla itseään käristävät synnintekijät. Koronapandemian Jumala lähetti hillitäkseen moraalitonta nykymenoa.

Mutta ei se ole näin. Jobin kirja lukija tietää, että Job todella, ihan oikeasti, oli hurskas ja moitteeton. Hän torjuu ystävien väitteet, puolustaa omaa puhtauttaan ja huutaa Jumalan puoleen kysyen, mitä syntiä hän on tehnyt ansaitakseen tämän kaiken. Me tiedämme vastauksen: Ei mitään. Suuret vastoinkäymiset eivät ole merkki syntisestä elämästä, epärehellisyydestä tai moraalittomuudesta. Hurskain, rehellisin ja moitteettominkin ihminen voi joutua kohtaamaan epäinhimillisen suuria vastoinkäymisiä.

Jobin kirja muistuttaa väkevällä tavalla siitä, että kärsimys ja kuolema kuuluvat ihmisen osaan. Hurskas elämä tai korkea moraali eivät pelasta meitä ajallisilta, eivätkä iankaikkisilta vaivoilta. Meidän elämämme ja kuolemamme eivät ole meidän käsissämme, vaan kaikkivaltiaan Jumalan. ”Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole.”

Mutta tarkoittaako tämä sitä, että meidän täytyy odottaa Jumalan lupauksen elämästä täyttyvän vasta kuolemamme jälkeen? Entäpä sitten ne tämän ajan vastoinkäymiset, se kuvaannollinen kuolema, jota tässä maailmassa on paljon? Elämämme raunioilla emme useinkaan osaa kääntyä Jumalan puoleen – emme edes tunnista vierellä kulkevaa Vapahtajaa. Tuomitsevan puheen alle muserrettu, omien kuvitelmiensa norsunluutornista pudotettu, toisten hylkäämä, läheisensä äkillisesti menettänyt tai monella muulla tavoin ahdistettu ihminen ei useinkaan osaa rukoilla, ei osaa huutaa Jumalan puoleen. Onneksi Kristus näkee kyyneleet kasvoilla ja kuulee huulten äänettömänkin rukouksen. Kun me emme osaa lähestyä häntä, hän tulee lähelle meitä. ”Katsokaa, kuinka rakas Lasarus hänelle oli.”

Job sai neuvon ystävältään Elihulta: ”Jos sinä teet syntiä, mitä se Jumalaa liikuttaa? Tai jos elät oikein, mitä hän siitä hyötyy? Ihmistä, itsesi kaltaista sinun syntisi satuttavat, ihmisten hyväksi koituu se, että elät oikein.” (Job 35: 5–8) Me elämme täällä toisten ihmisten ympäröimänä. Vapahtajamme kutsuu meitä rakastamaan ja palvelemaan toisiamme, huojentamaan toistemme kuormia. ”Ottakaa kivi pois.”

Kristuksen kirkossa saamme yhdessä opetella hyvän Vapahtajan johdolla tätä toistemme auttamista, palvelemista ja kunnioittamista. Siinä on jokaisella aina vaan parantamisen varaa. Siksi on hyvä, että olemme tänäänkin täällä rakkaassa Paavalinkirkossa Jumalan sanan puhuteltavina. ”Opettaja on täällä ja kutsuu sinua.”

Jumala tahtoo meidän näkevän toisen ihmisen arvon juuri sellaisena kuin hän on. Meidän tehtävämme ei ole tuomita muita ja rajoittaa heidän elämäänsä, ei edes Raamattua tekosyynä käyttäen. Meidän tehtävämme on purkaa esteitä ihmisen ja Jumalan väliltä. Jumala tahtoo, että jokainen ihminen saa elää täällä täysipainoisesti sellaista elämää, johon hänet on luotu. ”Päästäkää hänet siteistä ja antakaa hänen mennä.”

Kalliit sanankuulijat! ”Me olemme kaikin tavoin ahtaalla mutta emme umpikujassa, neuvottomia mutta emme toivottomia, vainottuja mutta emme hylättyjä, maahan lyötyjä mutta emme tuhottuja.” Näin apostoli Paavali muistutti meitä äsken. Täällä ajassa on toivoa ja toivo kantaa kerran myös ajan rajan yli. Jobin kanssa saamme sanoa: ”Minä tiedän, että lunastajani elää. Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä.”