Evankeliumiteksti Mark. 9:17–29

Eräs mies väkijoukosta sanoi Jeesukselle: ”Opettaja, minä toin poikani sinun luoksesi. Hänessä on mykkä henki. Se ottaa hänet valtaansa missä vain. Se paiskaa hänet maahan, ja hän kuolaa ja kiristelee hampaitaan ja menee aivan jäykäksi. Pyysin, että opetuslapsesi ajaisivat hengen pois, mutta ei heistä ollut siihen.” Silloin Jeesus sanoi heille: ”Voi tätä epäuskoista sukupolvea! Kuinka kauan minun on vielä oltava teidän keskuudessanne? Kuinka kauan minun pitää kestää teitä? Tuokaa poika minun luokseni.” He toivat pojan Jeesuksen luo. Jeesuksen nähdessään henki heti kouristi poikaa, ja tämä kaatui, kieriskeli maassa ja kuolasi. Jeesus kysyi pojan isältä: ”Kuinka kauan hänellä on ollut tämä vaiva?” ”Pienestä pitäen”, vastasi mies. ”Henki on monet kerrat kaatanut hänet, jopa tuleen ja veteen, jotta saisi hänet tapetuksi. Sääli meitä ja auta, jos sinä jotakin voit!” ”Jos voit?” vastasi Jeesus. ”Kaikki on mahdollista sille, joka uskoo.” Silloin pojan isä heti huusi: ”Minä uskon! Auta minua epäuskossani!” Kun Jeesus näki, että väkeä tuli aina vain lisää, hän käski saastaista henkeä sanoen: ”Mykkä ja kuuro henki, minä käsken sinua: lähde pojasta äläkä enää mene häneen!” Henki huusi, kouristi poikaa rajusti ja lähti hänestä. Poika jäi makaamaan elottoman näköisenä, ja monet sanoivatkin: ”Nyt hän kuoli.” Mutta Jeesus tarttui häntä kädestä ja auttoi hänet jalkeille, ja hän nousi. Kun Jeesus sitten oli mennyt sisään ja vain opetuslapset olivat paikalla, nämä kysyivät häneltä: ”Miksi me emme kyenneet ajamaan sitä henkeä pojasta?” Hän vastasi: ”Tätä lajia ei saa lähtemään muulla kuin rukouksella.”

Saarna

”Kaikki on mahdollista sille, joka uskoo.” Jeesuksen ihmeteko toteutui uskon ja rukouksen voimalla. Se antaa meille edelleen toivoa.

Jeesus ei jäänyt tenttaamaan pojan isältä uskon vahvuutta tämän pyytäessä ”auta minua epäuskossani”. Ei, vaan hän paransi pojan. Rukouksella.

Rukous on ihmisen puhetta Jumalalle. Joskus ääneen lausuttua, joskus hiljaista, joskus vain väsynyt huokaus. Ihminen voi kuitenkin luottaa siihen, että Jumala kuulee. Hän vastaakin, mutta emme tiedä miten ja milloin. Jumala ei ole rukousautomaatti.

Vaikka vastaus rukoukseen voi kestään kauankin, eikä ole sellainen kuin ihminen odottaa, ei kannata lannistua. Uskon, rukouksen ja toivon välillä on yhteys. Paavalin kirjeessä

roomalaisille (room 12:12) sanotaan: ”Toivokaa ja iloitkaa, kestäkää vaikeuksia ja rukoilkaa sinnikkäästi!” Siis iloitkaa! Ja tähän voisi lisätä: kiittäkää!

Uskosta ja rukouksesta tulee mieleen tarina, joka on peräisin amerikkalaiselta toimittaja-kirjailija David Foster Wallacelta.

Tarinassa kaksi miestä istuu syrjäisessä baarissa Alaskassa. Toinen miehistä on uskonnollinen, toinen ateisti. Miehet kiistelevät Jumalan olemassaolosta noin neljän oluen innoittamalla kiihkeydellä.

Tarinassa ateisti sanoo: ”Hei, älä kuvittele, ettei minulla olisi syytäkin olla uskomatta Jumalaan. Jumalat ja rukoilemiset on kyllä kokeiltu. Juuri tässä vajaa kuukausi sitten jouduin leiristä lähdettyäni hirveään lumimyräkkään. En nähnyt mitään, olin täysin eksyksissä, pakkasta oli 45 astetta, ja minä kokeilin. Menin polvilleni lumeen ja huusin: ”Jumala, jos sellainen on, minä olen eksynyt lumipyryssä ja kuolen, jos et auta minua!”

Tässä vaiheessa se uskonnollinen mies katsoo toista miestä kummissaan: ”No, nythän sinä ilmeisesti sitten uskot”, hän sanoo. ”Sinähän olet hengissä.” Ateisti katsoo uskovaa miestä kuin tämä olisi ääliö ja sanoo: ”No, ei, kun kävi niin, että siihen sattui tulemaan pari eskimoa ja he näyttivät minulle, missä se leiri on.”

Tarinassa on ulottuvuuksia (kukahan ne eskimot lumimyrskyyn lähetti?) ja se kyllä nauratti.

Muutama vuosi sitten istuin ratikassa matkalla Arabiasta Vallilaan. Viereen istahti mies, joka ei ollut ihan selvä, eikä ihan siistikään. Ratikka ohitti Paavalinkirkon. ”Ootsä käyny tuolla”, mies kysyi ja osoitti kirkkoa. Kyllä olen, monta kertaa. ”Ootsä sitten joku uskovainen, tä?” Nyökkäsin. ”Mitä se tarkoittaa, että on niinku uskovainen”, mies penäsi. Poistumispysäkki alkoi lähestyä, ei ollut aikaa teologiseen hienosäätöön. Sanoin vain nopeasti, että se tarkoittaa sitä, että uskoo Jumalaan ja hänen armoonsa, pelastukseen ja iankaikkiseen elämään…” Mies tuijotti äkäisesti ja tokaisi muutaman voimasanan höystämänä, että eikö siihen mitään muuta tarvita?

Hyppäsin ratikasta pois. Miehen tokaisu jäi vaivaamaan minua. Eikö muuta tarvita? Miten usko näkyy omassa elämässä vai näkyykö se? Onko meillä rohkeutta tarkastella uskoa, omaa kristillisyyttä rehellisesti?

Elämme paastonaikaa, seuraamme Jeesuksen matkaa tuskista ja pimeydestä kohti pääsiäisen suurta ihmettä. Paasto voi olla elämän keventämistä, luopumista turhasta tai epäterveellisestä. Paastoaika voi olla hälyn − kiireen ja touhottamisen − hiljentämistä. Hiljaisuudessa voi jopa kuulla Jumalan puhuvan.

Paastonaika antaa mahdollisuuden irrottaa katse omasta itsestä ympärillä oleviin ihmisiin.

Riittääkö se, että uskon Jumalaan ja luotan hänen hyvyyteensä, armoonsa sekä armon kautta tulevaan pelastukseen? Riittääkö se, että vilpittömästi kadun vääriä tekojani, kompurointia ja

toistuvia lipsahduksia kaidalta tieltä? Osaanko pyytää anteeksi ja antaa anteeksi? Pitäisikö minun jotenkin heijastaa Jumalan valoa ja hyvyyttä tässä elämässä, tässä maailmassa, niissä yhteisöissä, joissa toimin?

Ainutlaatuisen elämämme kannalta merkittävimpiä ovat valinnat, jotka joko ruokkivat tai näivettävät ihmisyyttämme: autammeko hädässä olevaa vai käännämmekö selän ajatellen, että jokainen on oman onnensa seppä? Tuotammeko ystävällisiä ja ymmärtäväisiä sanoja vai myrkkyä ja vihaa? Huomaammeko yksinäiset? Turhaan ei Paavalin seurakunnan strategia tiivisty kolmeen sanaan: sanomaa, seuraa ja apua.

Valinnat muovaavat meitä. Niistä muodostuu kuva, joka on todempi kuin se, jota tietoisesti yritämme luoda itsestämme. Johtaja voi kehua olevansa hyvä johtaja tai ihminen voi sanoa olevansa hyvä ihminen, jopa hyvä kristitty, mutta hyvyyden määrittelevät aina tekomme. Ihan aina.

Pahuuden kanssa flirttaillaan ja kuvitellaan, ettei siitä ole vahinkoa. ”Huumoriahan se oli, pelkkä läppää.” Mutta kun on vahinkoa. Flirtti voi johtaa pysyvään suhteeseen pahuuden kanssa. Ilkeydestä tuleekin tottumus, normi. Emme me turhaan rukoile: ”Ja päästä meidät pahasta.”

Raamatussa on useampikin kohta, joka kertoo pahan puheen lähteen: ”Hyvä ihminen tuo sydämensä hyvyyden varastosta esiin hyvää, paha ihminen tuo pahuutensa varastosta pahaa. Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu,” sanotaan Luukkaan evankeliumin luvussa 6.

Tästä päästään taas kristityn omaan vastuuseen. Kumpaa puolta itsessäsi ruokit: hyvää vai pahaa? Vaikka ympäröivä yhteiskunta, rakenteet, hallitus ja geenit olisivat miten kehnot tahansa, paljon jää myös omien valintojen varaan.

Täällä Paavalinkirkossa tänään meitä on monta sorttia: on uskovaisia, toivovaisia, etsiväisiä, kaipaavaisia ja heitäkin, jotka pelkäävät, etteivät kelpaa kenellekään, eivät armollisimmallekaan Jumalalle. Turhaan pelkäävät. Meidät on luotu Jumalan kuviksi, epätäydellisiksi, mutta kuviksi kuitenkin, heijastamaan hänen käsittämätöntä hyvyyttään. Hyvyyden tulisi näkyä lähimmäisenrakkautena, kykynä pyytää ja antaa anteeksi, rakkautena, joka ei laita lähimmäisiä paremmuusjärjestykseen. Niinkin me voimme valita. Se, jos mikä, antaa toivoa.

Messu 1.3.2026 Reetta Meriläinen