Evankeliumista Matteuksen mukaan, luvusta 16

Jeesus alkoi puhua opetuslapsilleen, että hänen oli mentävä Jerusalemiin ja kärsittävä paljon kansan vanhimpien, ylipappien ja lainopettajien käsissä. Hänet surmattaisiin, mutta kolmantena päivänä hän nousisi kuolleista.

Pietari veti hänet erilleen ja alkoi nuhdella häntä: ”Jumala varjelkoon! Sitä ei saa tapahtua sinulle, Herra!” Mutta hän kääntyi pois ja sanoi Pietarille: ”Väisty tieltäni, Saatana! Sinä tahdot saada minut lankeamaan. Sinun ajatuksesi eivät ole Jumalasta, vaan ihmisestä!”

Tänään puhun kiusauksesta ja syntiinlankeemuksesta tai ainakin yritän avata teille ajatuksiani.

Kaikilla ihmisillä on useita rooleja. Olemme jonkun lapsia, omaamme kenties muitakin sukulaissuhteita, olemme naapureita, työkavereita, ystäviä, harrastajia, puolisoita, opiskelijoita, yhteydenpitäjiä, hyviä kalamiehiä, toimijoita tässä seurakunnassa.

Minä sain yhden merkityksellisimmistä rooleista tasan 40 vuotta sitten, kun siskonpoikani Janne syntyi. Tätinä oleminen on ollut rooli, jossa on saanut seurata ihmisen kasvua hyvinkin läheltä kantamatta kuitenkaan sitä viimeistä vastuuta kasvatuksesta ja kasvamisesta.

Tädin roolin kautta olen saanut olla tärkeä jollekin, saanut iloita ja nauttia kaikista onnistumisista ja kuunnella tai tukea empaattisesti myös tilanteissa, joissa kaikki ei olekaan aina onnistunut. Ja nyt en tarkoita rooleja samanlaisina kuin teatterissa, vaan rooli tarkoittaa tässä yhteydessä ikään kuin tehtävää, joka on minulle annettu tai johon olen aktviisisesti hakeutunut.

Näissä rooleissa kasvetaan ja ne muuttuvat esimerkiksi nyt omassa suvussani, kun vanhempaa sukupolvea on edesmennyt, edustan jo pikkuhiljaa itse sitä vanhempaa sukupolvea. Se muuttaa tapaani katsoa asioita ja toimia.

Minä saan lähimmäisen roolissa itseni joskus kiinni henkisestä velttoudesta, kiusaudesta varjella omaa mielenrauhaani, kiusaudesta vältellä yhteisvastuuta. En aina puutu kuin pitäisi. Haluan päästä helpommalla.

Kuinka helppoa on pysyä omassa kuplassaan vaiti, kuinka paljon vaatikaan aktiivinen rooli lähimmäisenä puolustaa, ottaa esille, vaatia perusteluja ja suojella heikompaa. Olemme siis useinkin rooleissamme keskeneräisiä ja puutteellisia. Tiedostaminen ja pysähtyminen on ensimmäinen askel oikealle välittämisen tielle. Ottaa vastuuta yhteisistä asioista ja toimia rohkeasti niiden eteen, kantaa yhteisvastuuta.

Ja meneekö se kuitenkaan aina niin, että joku on aina sellainen tai tällainen. Että vahvan pitää olla aina vahva ja heikko ei pääse murtautumaan vahvemmaksi.

Millainen rooli minulla tai sinulla on tässä seurakunnassa. Onko se sellainen kun haluat sen olevan? Kuinka paljon haluat osallistua yhteisömme toimintaan? Olen suomalaisen kirkon ja seurakunnan jäsen, olen tämän seurakunnan jäsen, olin seurakuntavaaleissa ehdokkaana ja nyt olen neuvoston jäsen.

Kohdistuuko minuun jotain odotuksia tai mitä minä odotan itseltäni sekä yhteisöltä, jonka jäsen olen. Minulle tärkeää on kuulua johonkin, olla osa yhteisöä. Olen utelias ja haluan olla kirkossa tasavertainen aktiivinen toimija, en resurssi, en avustaja.

Haluan olla rakentamassa Paavalin seurakunnasta yhteisöä, joka on turvallinen, jossa kohdataan, tunnetaan iloa ja eletään sitä hyvää ihan tavallista arkea iloineen ja suruineen. Yhteisöä, jonka kaikki täällä toimivat toimijat kokevat omakseen.

Yhteisöön kuuluminen tarkoittaa minulle yhteisvastuuta ja kysymystä: Mitä minä voisin tehdä?

Mistä lähteä liikkeelle? Seurakuntaneuvostossa voin ottaa kantaa asioihin, joita kirkkoherra tuo keskusteltavaksi. Voin tehdä aloitteita ja edistää tärkeäksi kokemiani asioita ja demokraattista päätöksentekoa. Seurakuntalaisena on omat mahdollisuudet osallistua toimintaan.

Kaikki alkaa aina kohtaamisesta. Niin tänään kuin 40 vuotta sitten, kun tätinä sain kohdata sen pienen ihmisen ja aloin kasvamaan rooliini. Ihan avuton olin saadessani pienen ihmisen syliini.

Mikä auttaa meitä tässä rakennustyössä ja mitä sudenkuoppia meidän tulisi varoa? Jos oppisin kuuntelemaan, jos olisin selkeämpi. Mikä estäisi lankeamasta kiusaukseen, että en välitä. Ihan sama.

Jokaisella on oikeus tulla kohdatuksi ja nähdyksi ja kuulluksi seurakunnassamme ja kirkollamme, jo omat arvomme ja strategiamme puhuu sen puolesta. Jaksanko minä osallistua rakentamaan tämän yhteisön yhteistä kuplaa, vai jäänkö odottamaan ja katselemaan tapahtuukohan jotain? Huomaako joku minutkin, olenko tämän seurakunnan kohderyhmää? Mitä minä voin siis tehdä? Mitä me voimme tehdä?

Aloitetaan kohtaamisesta. Ei tehdä oletuksia toisistamme, ollaan rohkeita kohtaamisissa ja kysytään: Mitä sinulle kuuluu? Mitä sinulle kuuluu oikeasti?

Kuullaan toisemme. Rohkeutta meille jokaiselle omiin rooleihin ja kohtaamisiin, ja ennen kaikkea tässä yhteisössä, oli nykyinen roolimme mikä tahansa voimme yhdessä kasvaa ja kehittyä. Haastan jokaisen rakentamaan ja välittämään.