Kysymys ei ollut, että olisiko teillä pieni hetki aikaa puhua Jeesuksesta, vaan olisiko teillä pitkähkö hetki aikaa puhua helvetistä. Voi siis olla, etteivät papit enää puhu synnistä tai kadotuksesta, vaan pyrkimyksenä on lähestyä kristinuskoa positiivisuuden kautta. Onko muutos sitten hyvä vai ei – siitä voinee olla montaakin eri mieltä.

Kuitenkin olen törmännyt usein eri paikoissa väitteisiin siitä, etteivät papit enää uskalla puhua synnistä. Ajattelin, että nuorena pappina väite täytyy osoittaa vääräksi ja heti uran alkumetreillä puhua siitä synnistä. Ja mikä olisikaan parempi hetki kuin juuri nyt, Helsingin ensimmäisen kirkon paikalla ja vanhanajan messun merkeissä.

Olisiko teillä siis pitkähkö hetki aikaa puhua helvetistä?

Mitä synti siis on? Rippikouluvastaus lienee, että se on sydämen eroa Jumalasta. Synti on se, mikseivät Aatami ja Jumala kosketa toisiaan Michelangelon kuuluisassa freskossa, Aatamin luominen. Synti on se, joka pitää ihmistä erossa Jumalasta. Synti on se, joka saa ihmisen tekemään, sanomaan ja ajattelemaan pahoja, Jumalan tahdon vastaisia asioita. Synnistä emme pääse eroon, emme sitten millään. Vaikka kuinka välttelisi tekojaan, sanojaan ja ajatuksiaan, perisynti pitää huolen siitä, että jokainen ihminen on kauttaaltaan syntinen.

Teologit ovat läpi vuosisatojen pohtineet, että mikä kaikki sitten on syntiä tai ovatko jotkin synnit vakavampia kuin toiset. Tyhjentävää vastausta tuskin saa yhdenkään teologin suusta, mutta hyvin varhaisessa vaiheessa kristinuskon historiaa, oman aikansa teologit, joista tunnetuimpia lienevät Tuomas Akvinolainen ja Gregorius Suuri, tunnistivat seitsemän kuolemansyntiä. Näitä ovat ylpeys, kateus, viha, laiskuus, ahneus, ylensyönti ja himo. Tunnetuksi kuolemansynnit teki viimeistään Dante, joka käsittelee jokaista erikseen teoksessaan Jumalainen näytelmä, jossa Dante kuvailee yksityiskohtaisesti mitä kukin kuolemansyntiä tehnyt pääsee tai oikeammin joutuu kokemaan helvetin lieskojen keskellä.

Kuolemansynnit ovat edelleen keskeisessä osassa katolisen kirkon tunnustusta, mutta luterilaisuudessa ne ovat jostakin syystä jäänet varjoon – vaikka luterilaiset tunnustuskirjat, Ausburgin puolustus etupäässä, tunnistavatkin kuolemansynnit.

Mikä sitten tekee kuolemansynneistä nimenomaan kuolemansyntejä?

Ne ovat syntejä, joita jokainen ihminen kohtaa elämässään. Ne ovat syntejä, joita seuraavat pienemmät synnit. Ne ovat syntejä, jotka tuhoavat ihmisen suhteen Jumalaan totaalisesti. Ehkä voisikin puhua myös pääsynneistä tai syntien yläluokista.

Ylpeys, kateus, viha, laiskuus, ahneus, ylensyönti ja himo ovat kaikki kestäneet aikaa. Siinä missä ihmiset tekivät kaikkea tätä 300-luvulla, tekevät ihmiset edelleen kaikkia niitä. Aika ei ole kadottanut yhtäkään, vaan ehkä jokainen voi edelleen tunnistaa mikä näistä synneistä on juuri se, mihin itse useimmin syyllistyy.

Silti ajattelen, että ehkä aika kuitenkin on ajanut ohi näistä seitsemästä. Ehkä olisi aika tuoda kuolemansynnit nykypäivään, nykyihmistä puhuttelevampaan muotoon.

Ajattelen, että nykyajan seitsemän kuolemansyntiä ovat itsekkyys, rasismi, syrjiminen, välinpitämättömyys, luomakunnan tuhoaminen, sosiaalisen epätasa-arvon edistäminen ja fanaattisuus. Suurin näistä lienee itsekkyys.

Sitä lienee helpointa aina ajatella itseään, puolustaa itseään ja pitää huolta vain itsestään. Olemme valmiita tekemään kaiken tämän muista piittaamatta. Meitä on opetettu rakastamaan lähimmäistä kuin itseämme ja Jumalaa yli kaiken. Mutta me rakastamme vain itseämme ja asetamme itsemme yli lähimmäisemme ja yli Jumalan. Emme me ajattele tekojemme seurauksia isommassa mittakaavassa, ajattelemme vain, että mitä itsellemme käy, miten itse hyödymme eniten. Oma itsensä laitetaan etusijalle, ei muilla ole väliä.

Jumala on luonut ihmisen omaksi kuvakseen. Jokainen ihminen on Jumalan kuva, huolimatta tämän ihonväristä, etnisyydestä, alkuperästä kulttuurista tai äidinkielestä. Siitä huolimatta me arvotamme ihmisiä juuri näiden asioiden perusteella. Olemme stereotypioiden vankeja. Ehkä tunnistamme näkyvän rasismin ja pyrimme välttämään rasistista puhetta, mutta silti toimimme rasistisesti. Sallimme rasismin tapahtuvan yhteiskunnassa ja pidämme laukuistamme kiinni lujempaa, mikäli kohtaamme itsestämme ulkoisesti poikkeavia henkilöitä. Ehkä pelkästään nimen perusteella luomme mieliimme mielikuvia, monesti stereotyyppisiä ja rasistisia mielikuvia.

Jokainen ihminen on Jumalan silmissä arvokas, Luojalle yhtä tärkeä. Raamatussa jopa todetaan, että jokainen meistä on ihme. Jokainen ihminen on suuri ihme. Silti asetamme ihmisiä eri viivalle itsemme kanssa. Me syrjimme toisiamme. Ketä etnisyyden, ketä sukupuolen ja ketä seksuaalisen suuntautumisen vuoksi. Keksimme syitä syrjiä erilaisia ihmisryhmiä tai emme tunnista syrjivämme. Ajattelemme, että emme syrji ketään ja silti vaadimme jokaista ihmistä asettumaan samaan muottiin itsemme tai yhteiskunnan asettamien normien mukaisesti. Vaadimme ihmisiltä tietynlaista käyttäytymistä, emme halua nähdä eri tilojen esteellisyyttä. Emme näe kaikissa suurta ihmettä, vaan ummistamme silmämme ja sallimme joidenkin ihmisryhmien syrjinnän.

Jeesus antoi meille käskyn pitää huolta läheisistämme. Siitä huolimatta kävelemme ohi heistä, jotka tarvitsevat apua, tarvitsevat huolenpitoa. Olemme välinpitämättömiä. Meitä ei kiinnosta, että mitä ympärillämme tapahtuu. Meitä ei kiinnosta, joutuuko joku kestämään epäasiallista kohtelua päivästä toiseen. Meitä ei kiinnosta puuttua maailmassa tapahtuvaan pahuuteen. Hiljaisesti hyväksymme sen, että epätasa-arvo kasvaa kaikkialla ja suurimpaan ääneen pääsevät ne, jotka tahtovat rajoittaa muiden ihmisten oikeuksia. ’Totisesti: kaiken, minkä te olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle.’, sanoo Jeesus.

Jumala käski ihmistä viljelemään ja varjelemaan luomakuntaa. Me olemme vain viljelleet, emme koskaan varjelleet. Me tuhoamme luomakuntaa. Kulutamme yli kohtuuden, saastutamme teoillamme, aiheutamme koko luonnon pahoinvointia. Pidämme kiinni tavoistamme, vaikka tiedämme niiden tuhoavan ympäristöä. Ilmastoaktivisteja tuomitaan teoistaan, mutta maailman tuhoajia emme tuomitse – me tuhoamme itse, eikä tuleville sukupolville jää muuta kuin kuivuneet järvet ja palava metsä Rodoksella.

Martti Lutherin Vähä katekismuksen mukaan jokaisen tulee saada välttämättömän tarpeen mukaan ja kohtuullisesti. Samoin Jeesus opetti, ettei ihminen voi palvella sekä Jumalaa että mammonaa. Me palvomme mammonaa ja haalimme itsellemme enemmän kuin tarpeen on. Tarvittaessa hankimme omaisuutta yli kohtuuden lähimmäistemme selkänahoista repimällä.

Yhteiskunnan varallisuus jakaantuu hetki hetkeltä epätasa-arvoisemmin. Köyhät köyhtyvät ja rikkaat rikastuvat. Mahdollisuuksien tasa-arvo on mennyttä, jos sitä on koskaan ollutkaan. Kaikilla ei ole mahdollisuutta samaan koulutukseen tai nousta yhtä korkealle kuin muille. Silti, emme halua antaa omastamme, jotta sosiaalinen tasa-arvo toteutuisi, vaan edistämme sosiaalista epätasa-arvoa omilla valinnoillamme. Palvomalla mammonaa, emme Jumalaa.

Aikamme ongelma on kuplautuminen. Sitä vaimentaa erimielisyydet ympäriltään ja elää omassa kuplassaan. Haluamme ympärillemme kaikukammion, joka toistaa omia mielipiteitämme ja ajatuksiamme. Olemme fanaattisia omien aatteidemme kanssa, emmekä siedä toisinajattelijoita. Me teemme aatteistamme itsellemme jumalan, jonka sanaa huudamme eteenpäin, vaikka Raamattu selkeästi kieltää meitä kumartamasta muita jumalia. Meille Raamatun Jumala edustaa toisinajattelijaa, haluamme kuunnella vain itseämme, omia aateitamme ja omia kannattajiamme. Muut tuomitaan alimpaan helvettiin.

Ajattelen, että näistä seitsemästä jokainen nykyihminen löytää samaistumispintaa. Ehkä sitä syyllistyy jokaiseen tai ehkä vain yksi näistä on kietonut ympärille.

Mutta tällaisia me olemme. Synti on sitonut meidät. Olemme kuin päivän evankeliumitekstin mies, joka sanoo menevänsä viinitarhaan, muttei menekään. Sanomme, että en minä näitä asioita tee – mutta teemme silti. Parempi olisi tunnustaa, että kyllä, minä olen itsekäs, minä olen rasisti, minä syrjin, minä olen välinpitämätön, minä tuhoan luomakuntaa, minun mielestäni on oikein, että köyhät köyhtyvät ja kyllä, minä puolustan omia ajatuksiani tappiin asti kuuntelematta muita tai kuuntelematta Jumalaa.

Ja sitten pyrkiä pois näistä.

Asia on nimittäin niin, ettei taivaassa ole muita kuin syntisiä.

Joka ikinen ihminen, joka on koskaan elänyt, elää nyt tai tulee elämään, on syntinen. Kukaan ei ole vapaa synnistä – paitsi Jeesus. Eikä kukaan meistä ole Jeesus.

Meille on luvattu, että joka ikisen synnin saa anteeksi, jos tunnustaa tekevänsä syntiä, katuu niitä ja pyytää anteeksi Jumalalta. Sen tähden on Kristus kuollut, että saisimme syntimme anteeksi, että taivaan portit avautuisivat meistä jokaiselle. Siinä on kaikki.

Syntisyyden tunnustaminen on vaikeaa. Jos tutkii itseään ja löytää itsestään syntisyyden, se tuntuu vaikealta. Jos tunnistaa tehneensä syntiä, se tuntuu vaikealta. Mutta jälleen, kukaan ei ole synnitön – paitsi Jeesus. Voisin itse luetella kaikki ne synnit, joita minä olen kuluvan viikon aikana tehnyt. Kaikki ne kerrat, kun olen syyllistynyt johonkin nykyajan seitsemästä kuolemansynnistä. Mutta en sitä tee, siihen kuluisi tolkuttomasti aikaa. Enkä varmasti ole ainoa näin syntinen, vaan jokaisella meistä kuluisi hetki, jos toinenkin, jos jokainen synti täytyisi luetteloida ääneen.

Totisesti publikaanit ja portot pääsevät taivasten valtakuntaan, koska he uskoivat. Niin suuri on Kristuksen voima, että pelkkä usko avaa taivaan portit. Synnillä ei ole meihin valtaa, jos uskomme.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että sitä voisi vain uskoa ja jatkaa synnin tekemistä. Syntiä tulee välttää. Siitä ei pääse eroon, mutta välttäminen lienee mahdollista. Sitä on mahdollista mennä itseensä ja yrittää muokata omia ajatuksiaan ja käyttäytymismallejaan. Pois itsekkyydestä, rasismista, syrjinnästä, välinpitämättömyydestä, luomakunnan tuhoamisesta, sosiaalisesta epätasa-arvoisuudesta ja fanaattisuudesta.

Jos sitä tunnustaa tekevänsä syntiä, ehkä sitä tunnistaa myös syntinsä ja pääsee ainakin jostakin synnistä eroon. Teen syntiä, mutta sitten kaduin ja en tehnytkään. Meidän tulisikin tavoitella tilannetta, jossa olemme kuin Jeesuksen vertauksen ensimmäinen mies; En minä halua tunnustaa syntejäni. Mutta sitten tunnustinkin. Ja sain anteeksi.

Niin. Mikseivät papit enää puhu synnistä.

Vastaus ei ole uskalluksessa. Vastaus on siinä, että miksi puhua helvetistä ja häviämisestä, kun voi puhua taivaasta ja voittamisesta. Miksi puhua synnistä, kun voi puhua Kristuksesta. Miksi antaa palstatilaa perkeleelle, kun voi antaa palstatilaa armolliselle ja rakastavalle Jumalalle.