Kahden maan kansalainen (virsi 924), sävel Jaakko Löytty, sanat Kaija Pispa

Eeva Fontell (ent. Hallamaa), Munkkiniemen seurakunnan nimikkolähetti v. 1989-1996, Munkkiniemi

Tätä erittäin suosittua ja jopa säveltäjänsä parhaaksi äänestettyä laulua toivotaan paljon erilaisissa tapahtumissa, myös hautajaisissa. Omissa muistoissani se vie Martti Rautasen juhlavuoteen 1992, sillä Jaakko Löytty ja Kaija Pispa tekivät sen Martti Rautasen elämänkerran perusteella.

Olin Namibiassa Suomen Lähetysseuran kassanhoitajana, kun lähetystyön pioneerin Martti Rautasen v. 1889 rakentama Olukondan kirkko entisöitiin ja vihittiin uudelleen käyttöön 3.5.1992. Juhlassa Namibian presidentti Sam Nujoma julisti kirkon, hautausmaan ja Rautasen kodin Namibian kansalliseksi muistomerkiksi. Paikalla juhlallisuuksissa Suomen valtiota edustivat valtiosihteeri Martti Ahtisaari vaimonsa Eevan kanssa ja suurlähettiläs Kirsti Lintonen. Olukondan kirkon entisöinti rahoitettiin 70-prosenttisesti Suomen valtion kehitysyhteistyömäärärahoista Namibian kulttuurin tukemiseksi.

Martti Rautanen oli inkeriläisen maaorjan poika, joka meni Ambomaalle v. 1870. Uuden kotimaan asukkaat arvostivat ja kunnioittivat häntä ja hänestä tuli sittemmin myös Helsingin yliopiston kunniatohtori. Ambomaalla (nykyisessä Namibiassa) asuneet ambolaiset antoivat Martille lempinimen Nakambale, joka tarkoittaa hatun kanssa. Martti jätti itsensä ihmisten sydämiin niin, että alueella on valtavasti Martiksi ristittyjä lapsia. V. 1883 Ambomaalla kastettiin ensimmäiset kuusi kristittyä, ja v. 1992 heitä oli jo 420 000. Kristityt perustivat ensimmäisenä maahan kouluja ja sairaaloita, muokkasivat ndongankieltä kirjakieleksi ja osallistuivat ensimmäisten kirjojen julkaisemiseen. Kristillinen kirkko tuki aikanaan myös aktiivisesti namibialaisia itsenäisyystaistelussa. Laulu Kahden maan kansalainen kertoo Martti Rautasen elämän vaikeuksista 1800-luvun lopun olosuhteissa. Perheen kahdeksasta lapsesta vain kolme eli aikuiseksi, muiden haudat ovat Ambomaalla.

Kirkon entisöintivaiheesta riittää toinen toistaan hauskempia ja myös jännittäviä tarinoita. Kirkkoon rakennettiin uudelleen katto alkuperäisestä materiaalista, heinäpaaleista, ja tämä rakennustekniikka jouduttiin opettamaan uudelleen myös paikallisille viidelle rakennusmiehelle. Vanhan kirkon katosta löytyi kaksi metriä pitkä käärme, ja kattotuolit olivat termiittien syömiä tai muuten lahoja. Uuteen heinäkattoon tarvittiin lähes satatuhatta ranteenpaksuista heinänippua. Sopivia heiniä haettiin kodista kotiin. Tämä määrä nippuja olisi vierekkäin aseteltuna tarkoittanut viiden kilometrin pituista heinämattoa. Rautalankaa heinänippujen sitomiseen tarvittiin noin 25 kilometriä. Töitä johtivat Raimo Holopainen Suomesta ja Toivo Ambambi Namibiasta.

Kassanhoitajana jouduin hoitamaan projektissa erityisesti tarvikeasioita. Muistan kun sain hätäsanoman Windhoekiin, Namibian pääkaupunkiin. Rakentajilta oli rautalanka loppumassa. Olin tulossa lomalta ja päätin jättää matkatavarani odottelemaan sopivaa autokyytiä ja nousin pieneen lentokoneeseen mukanani 20 kiloa rautalankaa. Rautalankaa etsittiin sitten perillä koneen uumenista, sillä joku arveli, että se piti kätkeä hyvin, ettei se sotkisi pienkoneen kompassia. Kattotuolit saatiin toisesta purkutuomion saaneesta kirkosta. Ikkunalasit kirkkoon toimitti italialainen puuseppä Carlo Visini, ja ne tulivat aluksi Kapkaupungista väärin leikattuna. Oikeankokoiset ikkunat saatiin lopuksi Namibiasta. Kirkko oli valmis jo tammikuussa, mutta avajaiset siirtyivät toukokuulle. Alkoi vielä yksi, viimeinen, projektin lukuisista taisteluista sadekuuroja vastaan. Yhtenä yönä saviseinään ilmestyi purouoma, joka tarkoitti, että katossa oli sittenkin aukko. Toivo Ambambi löysi aukon ja se korjattiin ennen seuraavaa sadetta.

Vihkijäisjuhlassa oli mukana Martti Rautasen pojan, Reinhold Rautasen tytär Anna Ikonen. Alttaripöytänä oli lähetystyöntekijän vanha matka-arkku, ja härkäkärryt, joilla liikuttiin 1800-luvun lopulla, olivat nekin museokatoksessa kirkon pihalla. Olukondan kirkon vihkiminen oli osa Suomen valtion 75-vuotisjuhlallisuuksia muistutuksena siitä, että maallamme ei ollut Afrikassa siirtomaita vaan kumppanuusmaa.