Kenenkään kuolema ei ole sen suurempi vääryys kuin toisenkaan. Se on väistämätöntä ja siihen pitää olla valmistautunut. Kivulias on ihmisen osa, se on ihmisyytemme sävel, ajattelee surututkija Mari Pulkkinen.

-Menetämme itsemme ja toisemme eikä meidän kuulu voida sille mitään.

Ihmiset joutuvat menettämään läheisiään, toiset traagisemmin, toiset ”luonnollisemmin”. Miksi siis toisen kuolema on jotenkin hyväksyttävämpää kuin toisen? Kenen tahansa kohdalle voi sattua onnettomuus, sota tai sairaus. Kuolemaan ei voi luottaa, ja siksi sitä on syytä pelätä. Pulkkinen sanoo suoraan, ettei menetystä voi toivoa pois. Se on amputaatio.

-Mikään määrä toivoa tai positiivista ajattelua ei saa raajaa kasvamaan takaisin. Jos ainoa hyväksyttävä tapa surra on tietyn kaavan mukainen, niin syvästi surevista tulee ilonpilaajia, joiden olisi syytä ryhdistäytyä. Ei saisi sanoa ääneen, ettei amputaatiosta toivu. Ihmiset kun ajattelevat, että suru on häiriötila, josta pitäisi päästä eroon.

Sureminen on arvokasta ja välttämätöntä. Ei siitä kuulu päästä eroon.

Mari Pulkkisen mielestä suru ei vietä mihinkään, se on vain siinä, ja sen kanssa eletään loppuelämä. Siksi ajatus vaiheittain etenevästä surutyöstä pitää ampua alas.

-Toivoa voi saada myös siitä, että elämä menetyksen kanssa jatkuu vielä hetken. Suru on jopa hyvää, ja sureminen arvokasta ja välttämätöntä.

Jotta surun kanssa jaksaisi elää loppuelämänsä, siihen pitää suhtautua eri tavalla. Mari Pulkkinen ajattelee, että surun kieltäminen, suorittaminen tai pois painaminen on hirveän paljon raskaampaa kuin se, että laskeutuu suruun ja ottaa sen vastaan.

-Moni on ollut helpottunut, kun on saanut luvan antautua miettimään, mitä kaikkea menetys itselle merkitsee. Omaan mieleeni leviää lähes autuas tunne, kun mietin, miten vapauttavaa on ollut laskeutua surun syliin. Menetykset ovat pysyviä, suru ehtymätöntä ja se on hienoa. Toki se on paikka paikoin rankkaa, mutta niinhän elämä on.

Tarvitsemme hyvän surun lähettiläitä.

Ikävintä surevaa kohtaan on surun kiirehtiminen, hoputtaminen tai väheksyminen.

-Tavallaan siinä voi olla hyvää tahtoa, että suru jotenkin helpottaisi, mutta ei se surevaa auta. Hyvän surun lähettilään on ymmärrettävä, että surulle on päinvastoin lannoitettava maaperää. Se liittyy aika paljon puhumisen tapoihin. Mehän arvostamme reippaita ja resilienttejä ihmisiä, jotka etenevät posin kautta. Ei pidä kavahtaa sitä, jos joku alkaa puhua esimerkiksi syyllisyydentunnoistaan. Silloin voi edetä kysymällä, eikä tilannetta tarvitse alkaa ratkaista. Tehtävämme olisi kantaa toisiamme surussa eikä alkaa siivota sitä pois. Suru ei tartu, se on meissä jo.

Pulkkista myös korpeaa ajatus, ettei surevalle tarvitsisi sanoa mitään.

-Sehän tarkoittaa sitä, että asiat vaietaan iäksi. Muutos lähtee siitä ymmärryksestä, mitä ihminen kokee surussaan. Olisi hienoa, että syntyisi sellainen keskustelukulttuuri, jossa ei pyrittäisi vähentämään surua.

Surututkijana ja luennoitsijana Mari Pulkkinen on kiertänyt Suomea ja kuullut lukemattomia tarinoita, jotka asettavat mittakaavaan myös omat menetykset: isän kuoleman varhaisaikuisuudessa, lapsen menettämisen raskaudenkeskeytyksessä ja myöhäisen keskenmenon.

-On etuoikeus saada surra myös työkseen. Sitä liittyy osaksi surevien heimoa, osaksi näkymätöntä surevien maailmaa, kun puhujana näkee ja kokee, miten paljon salissa on surua. Sellainen on ainutlaatuista.

On mielekästä surra enemmän, koska silloin menetys merkitsee enemmän.

Sureminen on elämää menetyksen kanssa. Ei ole kyse valinnasta. Menetyksen kanssa on elettävä tai sitten ei. Pulkkinen lainaa filosofi Michael Cholbia, jonka mielestä sureminen tekee elämästä rationaalista ja läpinäkyvää. On järjenmukaista surra ihmistä, joka on ollut itselle merkittävä.

-Menetys on valtava järkytys monille. Stereotyyppinen kuva onkin ihminen, joka on sumussa ja toimintakyvytön. Usein tutkimuksissa käsitellään tuoreita suruja, harvemmin sitä, mitä menetykset merkitsevät 20 tai 30 vuoden jälkeen. Kun aikaa on kulunut, moni sanoo, ettei olisi halunnut kokea menetystä, mutta surua ei haluaisi antaa pois.

Mari Pulkkinen toivoisi, että surua voitaisiin käsitellä kokonaisvaltaisemmin ja rehellisemmin.

-Ihmisillä on oikeus surra myös sitä, mikä ei ole ollut kovin kaunista tai mairittelevaa. Suhteet vainajiin ovat voineet olla myös rakkaudettomia. Siksi surua ei pitäisi julistaa aina rakkaudeksi.

-Minusta on päivänselvää, että esimerkiksi itsemurhan tehneen lapsen vanhempi etsii itsestään syytä. Kyllä omakin suruni olisi jäänyt ohueksi, ellen olisi ottanut vastuuta siitä, että vapaaehtoisesti otin pillerin, joka käynnisti raskaudenkeskeytyksen.

Kirkossa ymmärretään Mari Pulkkisen mielestä hyvin, miten rosoista ja raadollista ihmiselämä on. Papit ja muut seurakunnan työntekijät on kohdanneet niin monia ihmiskohtaloita, että osaavat jättää tilaa elämän karulle moninaisuudelle.

-Pitää kuitenkin ymmärtää myös surevaa, joka ei pysty uskomaan tuonpuoleiseen tai siihen että siellä kohtaa läheisensä. En itsekään usko tapaavani menettämiäni lapsia kuolemani jälkeen. Moni ajattelee, että on pakko kertoa itselleen edesvjonkinlainen taivas, että jaksaisi elää.

-En tarkoita, etteikö tuonpuoleiseen uskoville asia olisi tärkeä ja etteikö kirkon ydinsanomaa voisi heille tarjota. Onhan se monille elossa pitävä voima. Mutta on silti oltava herkkä sille, miten erilaisia ihmisiä kohdataan.

Hautajaiset voivat antaa tärkeän ja kannattelevan tunnekokemuksen.

-Koen itse liittyväni hautajaisissa omaan kulttuuriperintööni ja johonkin tuttuun, turvalliseen ja kannattelevaan, hän muistelee hetkeä, jolloin kuuli puolisonsa laulavan tuttua virttä lasten siunaustilaisuudessa.

-Vaikka osallistuminen hautajaisiin ja muistotilaisuuksiin on vähentynyt, niin ihmiset reagoivat aika voimakkaasti niiden puuttumiseen tai rajoittamiseen korona-aikana. Sitä pidettiin jopa epäinhimillisenä. Ovatko nämä rituaalit meille kuitenkin tärkeämpiä kuin luulemmekaan? Tämä olisi tärkeä tutkimusaihe.

Ennakkoon tehty hautajaistahto voi auttaa paljon omaisia, joita hautajaisjärjestelyt ahdistavat. Monilla on tarve tehdä kaikki pilkuntarkasti vainajan toiveiden mukaan.

Mari Pulkkinen tunnistaa ajatuksen viimeisestä palveluksesta.

-Kirkossa olisi syytä sallia yksilöllisyyttä ja luovuutta esimerkiksi musiikkivalinnoissa.Kirkossa olisi syytä suosia luovuutta ja sallia omien sururituaalinen kehittämistä esimerkiksi musiikkivalinnoissa.

-Suurta kunnioitusta herättää minussa myös arkinen diakoniatyö, joka sekin on sureville tärkeää. Monet kaipaavat surunsa keskellä juuri arkista apua, joka toteutuu diakoniatyössä aika hienosti.

Teksti: Outi Jaakkola

Taidevinkkejä sureville

Taiteilijoilla ei ole useinkaan lähtökohtaista pyrkimystä pakottaa surua johonkin kaavaan. Taiteilija vain ilmaisee kokemustaan ja näkemystään. Teoksenkaan ei välttämättä tarvitse esittää surua tai kuolemaa, mutta se voi silti toimia surun kanavana.

Mari Pulkkiselle Pergolesin Stabat mater on sävellys, jonka kautta hän kokee liittyvänsä surevien äitien ketjuun. Myös klassikot, kuten Michelangelon Pieta-veistos tai Gallen-Kallelan Lemminkäisen äiti -maalaus ovat koskettaneet häntä, samoin kuvataiteilija Kuutti Lavosen työt. Pulkkinen muistaa lukeneensa, että Lavonen menetti isänsä jo lapsena.

-Tunnistan surun hänen viivastaan, se on herkkä ja vahva samanaikaisesti.

Kuvanveistäjä Jaakko Niemelä pyysi Mari Pulkkista kirjoittamaan juhlapuheen näyttelynsä avajaisiin.

-Hänkin on isänsä menettänyt: tämäkin kokemus sai minut suremaan enemmän ja syvemmin.

Voit kysyä itseltäsi, saako taide suremaan sinut enemmän? Voiko se viedä sinua syvemmälle surussasi?

Surututkija Mari Pulkkinen luennoi Myllypuron kirkossa 18.3. järjestettävässä Päivä surulle -tapahtumassa.

‍