Tervetuloa takaisin sivariblogiini, arvon lukijat.

‍Tässä vaiheessa vuotta on myönnettävä, että kerrottava alkaa loppua, sillä kuukausittaiset blogini ovat kattaneet koko työnkuvani. Vaikka seurakunnassa parasta on mielestäni yhteisöllisyys yksilökeskeisyyden sijaan, tällä kertaa aion keskittyä itseeni. Siitä onneksi riittää kerrottavaa. Aion siis pohtia tässä blogissa hengellisessä yhteisössä työskentelyä ja sitä, miten se on vaikuttanut uskooni ja miten uskoni on vaikuttanut päätökseen valita kirkko sivaripaikaksi.

Todettakoon aluksi asia, jota olette saattaneet haluta tietää, olenko uskovainen?

Vastaus on ei, olen agnostikko.

En siis kiellä Jumalaa, mutten myöskään ole varma hänen olemassaolostaan tai usko siihen, sillä mielestäni sitä ei voida todistaa nykytieteellä suuntaan tai toiseen.

Olen kuitenkin siinä määrin tapakristitty, että olen kuulunut vauvakasteesta lähtien kirkkoon, haluan kirkkohäät ja hautajaiset, olen käynyt koulujen kevät- ja joulukirkoissa ja olen käynyt rippikoulun ja ollut kahtena vuonna isosena. Usko kristilliseen tai muunkaan uskontokunnan Jumalaan tai jumaliin ei ole minussa kuitenkaan vielä syttynyt, enkä koe toistaiseksi syvää hengellistä yhteyttä Jeesukseen.

Pyhän kosketuksen olen kuitenkin monesti tuntenut. Vahvimpana koen hengellisyyden luonnossa, kun kuuntelen hiljaa puiden kuiskauksia niiden huminoinnin lomassa ja tuulenvire liehuttaa hiuksiani. Voimakas pyhän kokemus minulle on myös taide, sillä hyvin tehtyä kirjaa lukiessani, musiikkia kuunnellessani tai elokuvaa katsellessani koen värisyttäviä tuntemuksia, joita en mistään muusta maan päällä saa. Olen taiteellinen sielultani, jos minulla sellainen on, ja rakastan itsekin tanssia, näytellä, kirjoittaa romaaneja ja tehdä elokuvia, ehkä joskus julkaistavaksikin. Taide on mielestäni taivas maan päällä, viesti tuonpuoleisesta ja pyhin asia, jota ihmiset voivat luoda ja jakaa koettavaksi.

Pyhää minulle ovat läheiset ja heiltä saamani rakkaus. Mielestäni rakkauden voimaan keskittyminen evankelis-luterilaisessa kristillisyydessä on parasta. Sitä ajatusta pitäisi niin uskovaisten, kuin ei-uskovaisten enemmän tässä julmassa maailmassa seurata ja kunnioittaa. Tämän takia saarnojen kuunteleminen tai vaikka Raamatun lukeminen tekee meille agnostikoille ja ateisteillekin erittäin hyvää.

Agnostikkouteni ei kuitenkaan vaikuttanut seurakunnan valitsemiseen sivaripaikaksi tippaakaan, ehkä lähinnä siksi, että kirkkomaailma oli minulle entuudestaan tuttu ja turvallinen, looginen ja työnkuvaltaan monipuolisin vaihtoehto julkisen sektorin työpaikaksi. Olen kasvanut perheessä ja yhteisöissä, joissa on sekaisin niin kristittyjä, kuin ateistejakin, joten tiesin, että nämä ryhmät voivat tulla hyvin toimeen keskenään. Olin jo tullessani tänne luottavainen, että hengellisyyteni puutetta kunnioitetaan yhteisössä. Ja olin oikeassa, kukaan ei tuominnut tai painostanut uskoon tulemiseen.

Lähtökohdastani on ollut mielestäni hyötyä: agnostikkona ja ulkopuolisena työntekijänä olen huomannut voivani antaa yhteisölle uudenlaisia näkökulmia ja tarkastella näissä blogeissakin kirkkomaailmaa objektiivisemmin.

Vuoden mittaan uskoni ei ole myöskään muuttunut suuntaan tai toiseen.

Se, mitä olen saanut on mielettömästi lisää arvostusta kirkkoon yhteiskunnallisena laitoksena ja tajunnut, kuinka hienoa työtä, ilman hengellistä kontekstiakin, se tekee esimerkiksi ruoka- ja vaateavun tarjoamisella ja nuorisotyöllä. On hienoa, että usko voi tuoda monille lohtua ja turvaa, mutta mielestäni kirkko voi tuoda sitä niillekin, jotka eivät usko, sillä saarnojen opetukset ovat yleismaailmallisia ja pätevät ihmisyyteen yleisestikin. Kirkon yhteisössä kaikki ovat kuin enkelin turvallisten siipien suojassa. Hienoa on myös, että kirkossa vallitsee uskonnonvapaus ja uskonnottomat ja eri uskontokunnissa olevat tulla osaksi yhteisöllistä ja lämpimän avointa porukkaa.

Jos jotain, erilaiset maailmankatsomukset ja kristilliset suuntaukset vain rikastavat evankelis-luterilaista kirkkoa mielestäni ja luovat mielenkiintoista uskontodialogia ja ekumeenista keskustelua, josta voidaan huomata, että meissä kaikissa piilee enemmän tai vähemmän sama inhimillinen hengellisyys, uskoimme sitten mihin tahansa tai olimme uskomatta. Esimerkiksi pyhiinvaelluksella ortodoksiseen kirkkoon ja helluntaisseurakunnan messuun ajatukseni siitä vahvistui, että kaikki uskovaiset ilmentävät samaa hengellisyyttä, mutta vain eri tavoilla. Tärkeää on myös kunnioittaa jokaisen uskontoa. Vuoden aikana olen huomioinut ruokaa ja makeisia jakaessa muslimien halal-säännökset.

Vaikka uskontoja tulisi kunnioittaa, olen myös sitä mieltä, että samaan aikaan pitää kunnioittaa myös ihmisoikeuksia, eikä uskontojen tulisi sulkea niitä pois keneltäkään.

Jokaisen tulisi siis antaa toteuttaa uskoaan lähtökohdistaan huolimatta. Olen vahvasti sitä mieltä, että samaa sukupuolta olevat parit tulisi saada vihkiä kaikkialla maailmassa ja syntisen leiman pelon ei pitäisi rajoittaa millään tavalla uskovaisten seksuaali- tai sukupuolivähemmistöjen edustajien osallistumista kirkon toimintaan. Tässä on vielä paljon työtä, mutta Mikaelin seurakunnan voin onneksi todeta olevan siinä edelläkävijä esimerkiksi sateenkaarimessullaan.

Kannustan siis kaikkia, niin uskovaisia, kuin agnostikkoja ja ateistejakin sivariin kirkkoon sen objektiivisen työntarjonnan monipuolisuuden, yhteiskunnallisen arvon ja sydämellisimmän suvaitsevan yhteisön takia.

‍