Moni miettii arkun valintaa osana hautajaisten kustannuksia. Arkun päälle siunaustilaisuudessa levitettävä arkkualba tekee halvimmastakin arkusta kauniin. Harva tietää, että myös Mikaelinkirkosta löytyy sellainen. Kuka arkkualban teki ja millainen tarina siihen liittyy?

”Minua ei kyllä haudata aniliininpunaiseen jakkupukuun”, käsityönopettaja Benita Puuvuori ajatteli kauhuissaan sukulaisnaisen hautajaisissa. Hän päätti tehdä malliksi hautauspuvun vainajalle ja kysyä, löytyisikö omasta Mikaelin seurakunnasta muita, jotka haluaisivat suunnitella ja ommella sellaisen.

-Löytyi muutamia napakoita ja taitavia naisia, jotka lähtivät tekemään viimeistä vaatetta. Jokaisella oli sama peruskaava, mutta lopputulokset olivat persoonallisia. Joku teki kuvioita, toinen ompeli hupun, kolmas virkkasi peitteen.

Lopuksi hautauspukukurssilaisten työt ripustettiin esille seurakunnan tiloihin.

-Olin heistä tavattoman ylpeä, olivat niin taitavia tekijöitä, Benita Puuvuori muistelee mielissään.

-Minullakin on oma hautauspukuni tallella, tosin rypistyneenä pukupussissa. Siihen täytyy vielä kirjoittaa: ennen käyttöä silitettävä!

Hautauspuvut nähtyään silloinen kirkkoherra Martti Häkkänen kysyi Benita Puuvuorelta, kiinnostaisiko häntä arkkualban kehittäminen Mikaelin seurakunnalle.

-En silloin itse vielä tiennyt, että sellaisia on olemassakaan. Mutta hänen toiveestaan se lähti.

Hautauspuvuista arkkualbaan ‍

Käsityönopettaja tiesi, että Pakilan työkeskuksessa tehdään arkkuja ja kävi siellä mittailemassa.

-Kyseessähän ei ole istuva vaate, vaan sellainen, joka lepää arkun päällä. Alla voi olla halvin mahdollinen tai vaikka pahvista tehty arkku. Juhlava peite tekee siitä arvokkaan.

Aluksi hän teki muutaman ehdotuksen, joista kirkkoherra valitsi sitten yhden.

-Hän päätti, että tuo tehdään. Eikä koko projekti olisi ilman häntä toteutunut.

Pienet pellavakankaan rypyt arkkualbassa kuuluvat asiaan. Onhan elämässäkin ollut ryppyjä.‍

-Päätin, että arkkualban materiaali on pellavaa, elävää kuitua. Kankaan pienet rypyt kuuluvat asiaan ihan niin kuin elämässäkin. Valkoinen oli itsestään selvä värivalinta. En olisi voinut muuta kuvitellakaan, sillä valkoinen on kunnioituksen väri.

Suntion kanssa käytiin sitten ostamassa kangasta, jota tarvittiin paljon. Varsinaisen vaatteen lisäksi Benita Puuvuori ompeli pari hiekkaliinaa eli pienempää liinaa, jonka päälle hiekkaristi piirretään. Näin alla oleva suurempi kangas säilyy puhtaana.

-Tein kaksi eri kokoista hiekkaliinaa, koska arkuissa on eri kokoisia otsalautoja.

Mikaelinkirkon yläkerran takkahuoneesta varattiin projektiin huone työskentelyä varten kerran viikossa. Pöytiä yhdistämällä saatiin riittävästi tilaa kookkaan vaatteen ompelemiseen. Muutama kuukauden kuluttua arkkualba oli valmis.

Vaate siunattiin käyttöön Pyhäinpäivän messussa 2.11. 2013.

Kuoleman edessä olemme samanarvoisia. Jälleennäkemisen toivo kannattelee. ‍

Arkkualban tekeminen osui Benita Puuvuoren elämässä raskaaseen kohtaan. Hänen vanhempansa olivat kuolleet, ja pitkään sairastanut mies juuri menehtynyt.

-Se herätti minussa kysymyksiä siitä, mitä sitten tapahtuu, kun kuolen, mihin joudun? Siinähän tulee hulluksi, jos sellaista yksin miettii. Pitää ajatella sitä seuraavaa vaihetta, että taivaassa tavataan.

Näin pyhäinpäivän aikoihin hänen silmiinsä ovat osuneet monet kuolemasta ja kuolemanjälkeisestä elämästä kertovat tekstit.

-Kun me siirrytään taivaan kotiin, me ollaan kaikki samanarvoisia, kenraalit ja korpraalit.

Teksti: Outi Jaakkola. Kuvat: Helli von Essen ja Anne Granström.

‍