Kun läheinen kuolee päihteisiin, menetyksen suru voi jäädä kohtaamatta. Päihteisiin kuolleen omaista on saatettu jopa lohduttaa kysymällä huojennuksesta. Vertaisryhmässä tunnustellaan itseä, käsitellään vaikeita ja ristiriitaisia tunteita, kuunnellaan, mutta myös suunnitellaan tulevaisuutta ja luodaan tilaa pitää vainajan läsnäolo elämässä mukana.

Päihteisiin kuolleiden läheisten sururyhmiä ohjaavan pastori Markus Kopperoisen mukaan tärkeintä on, että jokainen osallistuja saa tilaa ja rauhaa käsitellä omia kokemuksiaan. Joskus se tarkoittaa elämäntarinan jakamista, joskus hiljaista itsensä tutkiskelua ja muiden kuuntelemista.

“Ihminen on joka kerralla arvoitus, mitä hänen mielessään tapahtuu”, Kopperoinen kuvaa. “Joku löytää ratkaisuksi olla hiljaa, toinen tulee siihen tulokseen, että palaa asiaan myöhemmin, koska aika ei ole vielä kypsä jonkun vaikean kokemuksen käsittelyyn. Sururyhmissä on läsnä sekä yksityisyys että yhteisöllisyys ja ryhmässä on tärkeää luoda luottamuksen ja sitoutumisen ilmapiiri.

“Osallistujat uskaltavat kerta kerralta olla enemmän läsnä ja ryhmässä annetaan tilaa myös hyville asioille. Siellä saatetaan esimerkiksi kuunnella vainajan lempimusiikkia. Tulee tilaa menetetyn ihmisen läsnäololle omassa elämässä”, Kopperoinen kuvaa.

Näihin sururyhmiin osallistuu usein myös muita perheenjäseniä kuin puolisoita, esimerkiksi sisaruksia tai vanhempia.

“Ennenaikainen kuolema traumatisoi isoa joukkoa, siinä koetaan helposti väsymystä ja ettei ole tilaa asioiden kertomiselle. Kuvaan kuuluu usein myös, että aikuiseksi kasvaminen on voinut jäädä kesken ja perhesuhteet vaikeita, niissä voi olla myös väärinkäyttämistä”, Kopperoinen sanoo. “Elämässä valinnanvapautta ja kykyä itsenäisyyteen kaventaa se, jos ei ole tunnistanut omia tarpeitaan.”

Yläpuolelle asettumisen huomaa

Surijat kohtaavat myös usein oman torjutun surunsa. Silloin ihminen tunnustelee aluksi ohjaajaa sen suhteen, millaisista asioista tämän ihmisen kanssa uskaltaa puhua.

Papin työhön kuuluu se, että ihmiset tunnustelevat, mitä asioita tämä ymmärtää, mistä tämän kanssa voi puhua.

"Aika iso osa työstä on omassa mielessä asettua toisten asemaan. Yläpuolelle asettumisen näkee heti ja yhteys katkeaa siihen”, Kopperoinen sanoo.

Hänestä on hyvä, että kukaan ei kerro asioita, joita ei itse ole sillä hetkellä valmis kohtaamaan.

“Ryhmissä nousee esiin valtavan paljon erilaisia asioita. Mukana voi olla oma suhde päihteisiin, tai kokemuksissa voi olla väkivaltaa tai muuta vaikeaa.”

Kopperoisen mukaan läheisillä on usein kuolleeseen ristiriitainen suhde. Vainaja on voinut olla rakkautta antava, mutta sen lisäksi myös jotakin aivan muuta. Armollisuuden kokemus on silloin siinä, että saa rauhassa tutkia sitä, mitä omista tunteista löytyy. Mukana voi olla häpeää tai syyllisyyttä.

"Aika vahvasti ihminen usein itse itsensä tuomitsee", Kopperoinen sanoo hiljaa.

Aika vahvasti ihminen itse itsensä tuomitsee.

Kopperoisen mukaan osa työstä tehdään ennen kokoontumisia. Hän keskustelee jokaisen ryhmän jäsenen kanssa etukäteen. Uskalluksen ja luottamuksen kysymykset ovat avainasemassa.

“Käyttäjä ja läheiset ovat joskus aiemminkin yrittäneet saada ammattiapua, ja ovat voineetkin saada, usein kuitenkaan eivät ole ja ovat voineet pettyä. Ammattiapu joskus auttaa, joskus ei. Olen miettinyt, onko enemmänkin kyse siitä, minne ihminen on itse menossa ja mihin hän on valmis ja miten sitä voi tukea. Kysymys on kyvystä kuunnella itseään ja vertaisryhmässä on sama ajatus."

"Ne ovat aika kauniita hetkiä, kun ihminen löytää tilaa kuunnella itseään ja muulle ryhmälle se on mahdollisuus todistaa jotakin, mitä ei ole ennen edes ollut. Omien tarpeiden tunnistaminen on lahja myös muille.”

Toisen kunnioittamisen kipinä

Kopperoinen sai kipinän päihdesensitiivisiin sururyhmiin viisi vuotta sitten. Ensimmäisen päihdesensitiivisen sururyhmän hän ohjasi yhdessä päihderiippuvaisten kanssa työskentelyyn erikoistuneen papin, Jenni Tuulensuun kanssa.

“Yhteistyö Tuulensuun kanssa jätti minuun jäljen. Tunsin suurta arvostusta ihmisten syvää kunnioittamista kohtaan. Se teki minuun vaikutuksen. Hän ei puhunut paljoa, vaan antoi ihmisille tilan kertoa. Jäin tätä kautta miettimään vertaisryhmän todellista merkitystä”, Kopperoinen kertoo. Työtoveruus syvensi Kopperoisen mukaan myös hänen teologista ajatteluaan.

“Sininauhaliitto pyysi, että tällaisia ryhmiä pidettäisiin myös meidän seurakunnassa. Silloin ensimmäinen ryhmä perustettiin Jakomäkeen. Myöhemmin kanssani on työskennellyt diakoni. Olen myös kouluttanut muissa seurakunnissa ja rohkaissut tällaiseen toimintaan.”

Kopperoinen näkee ohjaajan roolin sen varmistamisessa, että jokaisella säilyy oma henkilökohtainen tila. “Silloin kanssaihmisten tuen kokemus on hirveän vahva”, hän sanoo.

Hän kulki lapsena Pohjois-Pohjanmaalla pastori-isänsä kanssa naapurustossa viemässä joulutervehdyksiä perheisiin, joissa oli puutetta ja vähäosaisuutta. “Näillä käynneillä näin paljon muun muassa köyhyyttä ja tajusin, että on hyvin erilaisia tapoja elää”, Kopperoinen sanoo. Hänellä on syvä muisto myös isän luontevasta, kunnioittavasta ja läheisestä suhteesta kaikkiin ihmisiin.

“Isä oli hirveän rohkea kohtaamaan ihmisiä. Naapurimme sammui silloin tällöin hankeen ja veimme häntä pulkalla kotiin. Isälle oli luonnollista mennä lähelle toista ihmistä”, hän sanoo Myöhemmin Kopperoinen oli jonkin aikaa työttömien pappina ja veti työttömien keskusteluryhmiä ja huomasi, että puhe kääntyi usein myös päihteiden vaikutuksiin.

“En ole terapeutti, mutta tärkeintä on se, millä asenteella me toisiimme suhtaudutaan. Se on tärkeämpää kuin käydä läpi vaikeimpia kokemuksia ääneen”, hän summaa.

Lisätietoa päihteisiin kuolleiden läheisten sururyhmistä: markus.kopperoinen@evl.fi