Olen varma, että sen sielu tuhoutuu. Tai vähintäänkin aivot. Tai ryhti. Tai sitten se saa kuluman jo alaikäisenä ranteisiin ja sormiin ja on työkyvytön alle kolmekymppisenä.

Katselen ahdistuneena kännykkään uppoutunutta jälkikasvuani. Kevätaurinko paistaa ulkona, mutta lapseni katse on tiiviisti kännykän ruudulla. Mietin paniikissa tulevaa lomaviikkoa. En ole järjestänyt mitään ohjelmaa. Jälkikasvu sanoi haluavansa vaan hengailla kavereiden kanssa. Kavereita ei kuitenkaan näy. Kännykkä näkyy.

En osaa suhtautua rauhallisesti teknologiaan. Muistelen oman lapsuuteni aamuja hevostallilla auringon noustessa. Hämärästi tajuan, että matka Afrikan auringosta helsinkiläiseen lähiöön on ilman kännyköitäkin pitempi kuin 40 ikävuotta, mutta se ei lievennä paniikkiani. Lapseni pilaantuu tässä youtube-maailmassa.

Yritän ehdottaa ulkoilua. Esiteini ei nosta katsetta ruudustaan: ”Mee pois. Mua ei kiinnosta.” Tajuan ettei hyödytä ryhtyä kinaamaan. Tilanne vai pahenisi siitä. Hädissäni lähetän kaikille ystävilleni pyynnön: ”En selviä tästä äitihommasta. Muistakaa meitä iltarukouksissa. Tai missä vaan rukouksissa.”

Loman loputtua makaan sängyssä ja mietin mennyttä viikkoa. Esiteini kävi elokuvissa, kirjastossa, taidenäyttelyssä, kahvilassa, yökylässä, temppuilemassa ja uimassa. Muutaman kerran teki ruokaakin kotona. Ihan hyvä loma. Hieman nolostellen mietin, että oliko tämä rukousvastaus vai olisiko se toiminut muutenkin noin? Nukahtaessa mieleen nousee ystävän sanat: ”Jumala vastaa aina rukouksiin. Hän muuttaa olosuhteita - tai sitten hän muuttaa minua.”

Kuva: cerro_photography

Lue lisää Pala taivasta -tekstejä tästä