Aamu alkaa sähköpostilla, joka paljastaa unohduksen. Sama tapahtui edellisenä päivänä. Aamupäivä menee unohdusta paikkaillessa. Sitten tulevat ne muut kiireiset työt, joita tälle päivälle oli ohjelmoitu.

Työkaveri tulee yhteiseen työhuoneeseen. Puhumme sitä sun tätä, kunnes suusta pääsee, että on vähän rankkaa. Hän kuuntelee. Kerron vaikka samalla hävettää. Hänen työkuormansa on ihan yhtä suuri kuin minunkin.

Iltapäivällä ajatukset askartelevat unohduksessa. Tiedän, että unohdukset ovat merkki siitä, että pitäisi hellittää hetkeksi ja antaa tilaa levolle. Se tarkoittaisi joidenkin sopimusten purkamista. Sellainen tuntuu mahdottomalta. Jos on jotain luvannut, siitä on pidettävä kiinni. On siis juostava vähän kovempaa vauhtia, että ruuhkautuneet työt saa kirittyä kiinni.

Olen lähdössä töistä, kun työkaveri huikkaa minuutiksi juttelemaan. ”Hei, kuinka sä oikeesti jaksat?” hän kysyy ja karkoittaa sanoillaan vapisevan autiuden sisimmästäni.