Sain syys-lokakuun vaihteessa osallistua kirkkomme edustajana Luterilaisen maailmanliiton eurooppalaisten nuorten kokoontumiseen Pariisin kupeessa Orsayssa. LML:n tapahtumassa tämä oli minulle toinen kerta; ensimmäinen oli Ruandan Kigalissa järjestettyyn rauhanlähettiläskoulutukseen osallistuminen kolmisen vuotta sitten. Molemmat kokemukset ovat olleet minulle monin tavoin pysäyttäviä ja olen saanut sekä aiemmin Ruandassa että nyt taannoin Pariisissa osakseni ennenkokemattomia oppimisen, voimaantumisen, toivon ja armon kokemuksia.

Hieman taustaa ja kontekstia siltä varalta, että Luterilainen maailmanliitto on organisaationa vieras – sitä se oli minullekin ennen kuin jokseenkin yllättäen päädyin Ruandan koulutukseen. Luterilainen maailmanliitto (Lutheran World Federation, LWF) kokoaa piiriinsä 78 miljoonaa kristittyä 150 jäsenkirkosta eri mantereilta, ja se on perustettu hieman YK:n tapaan II maailmansodan jälkeisessä globaalin rauhantyön ja kansainvälisten järjestöjen noususuhdanteessa. LML toimii muun muassa erilaisten ohjelmien kautta, ja minun tapauksessani kyse on ollut nuorille (30-v. tai alle) kirkollisille vaikuttajille, teologeille ja maallikoille, suunnatusta ohjelmasta. Pariisin-Orsayn eurooppalaisia nuoria yhteen koonnut tapaaminen oli ensimmäinen laatuaan, ja meitä oli tapaamisessa yhteensä kuutisenkymmentä, Suomesta lisäkseni kaksi muuta. Ohjelma sisälsi muun muassa erilaisia alustuksia, työpajoja, pienryhmäkeskustelua, tulevien projektien ideointia ja yhteistä hartauselämää. Kokoontumisesta kirjoitettu virallinen viesti on luettavissa LML:n verkkosivuilla.

Tapaamisen teemana oli ”lupaukset rauhasta” (Promises of peace) ja käytännössä käsittelimme neljän päivän aikana rauhantyötä eri tasoilla. Jo uutisten vilkaiseminen riittää toteamukseen, että rauha on ajankohtainen aihe, kun ympärillä soditaan ja maailmantuska ja kärsimykset ovat arkipäivää. Toisaalta samalla on syytä pohtia sitä, mistä rauha globaalissakin kontekstissa viime kädessä rakentuu eli millä kaikilla tasoilla meillä oikeastaan on ajaton tarve rauhalle: maailmanlaajuisten konfliktien lisäksi näitä tasoja ovat erilaiset lähiyhteisöt, kotimainen kirkkommekin ja viime kädessä jokaisen yksilön sisäinen maailma ihmisyyden eri puolineen. Rauhantyön kontekstina LML:ssa on luonnollisesti luterilainen armo- ja toivokäsitys: luottamus lupaukseen siitä, että Jumala on kanssamme ja että kaikki käy lopulta hyvin.

Ensimmäisen kokonaisen päivän teemana oli sisäinen rauha: jotta voimme aidosti tavoitella rauhaa laajemmin, on aloitettava läheltä eli sisimmästä, itsestä. Sisäisen rauhan tavoittelu voi olla vaikeaa sotien, ilmastokriisin, sosiaalisen epäoikeudenmukaisuuden ja ääriliikkeiden nousun keskellä, mutta ajatus armosta antaa tähän toivoa. Itse löysin toivoa myös uusista ystävistäni, nuorista eurooppalaisista kristityistä, muista samoin ajattelevista ja toivovista, yhteisöstä. Viime kädessä toivo tulee Jumalan lupauksesta olla läsnä: ”Vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat, minun rakkauteni sinuun ei järky eikä minun rauhanliittoni horju, sanoo Herra, sinun armahtajasi.” (Jes. 54) Jumala ei siis lupaa Jesajalle, että vuoret eivät järkkyisi tai että kukkulat eivät horjuisi, vaan että hän rakastaa ja on kanssamme siitä huolimatta.

Toisena päivänä laajensimme näkökulmaa lähelle eli rauhaan yhteisöissämme. Erilaiset konfliktit ja yhteiskunnalliset kysymykset esimerkiksi ilmastokriisistä tai marginalisoitujen ryhmien jatkuvasta syrjinnästä näkyvät myös eri luterilaisten kirkkojen sisällä, ja samoin oma Suomen kirkkommekin on nähdäkseni konfliktitilassa. Avioliittokeskustelu, naispappeuden vastustaminen ja ehtoollisyhteydenkin rikkoutuminen hajottavat kirkkoa ja tarve rauhalle konkretisoituu myös lähiyhteisöissämme. Toisen päivän keskusteluista Pariisissa mieleeni jäi ajatus siitä, että rauha erilaisissa yhteisöissä voi tapahtua vain kuuntelemalla tuomitsematta ja avoimin sydämin, niin vaikeaa kuin se onkin. Rauha lähellä voi toteutua, kun aidosti haluamme ja yritämme tuomitsematta kohdata toisen ihmisen. Viime kädessä maailmanlaajuinen rauha rakentuu saman ajatuksen pohjalle ja käänteisesti globaalia rauhaa on vaikea rakentaa, jos toisen tuomitseminen ja huonompana pitäminen alkaa jo ensimmäisestä kohtaamisesta. Rauha rakentuu puhumalla ihmisten kanssa, ei vain ihmisistä (englanniksi kielikuva toimii konkreettisemmin: ”we have to talk with them, not only about them”).

Viimeinen kokonaisuus, kolmannen päivän teema, oli rauha maailmassa. Tuona aamupäivänä sain itse pitää Raamattutunnin Laupiaan samarialaisen kertomuksesta ja globaalista rauhasta. Vertauksessaan ajattelen Jeesuksen opettavan, että oikeastaan lähimmäisiämme eivät ole ainoastaan ”kaikki”, vaan erityisesti he, joita olemme oppineet halveksumaan ja katsomaan alaspäin – kolonialistisesta, eurosentrisestä ja rasistisesta historiasta käsin siis esimerkiksi globaalin etelän kolonisoidut ihmiset, yhteisöt, kansat ja kulttuurit. Samaan aikaan, rakennettuamme eurooppalaisina historiassa hyvinvointiamme tämän muiden alistamisen ja ylikulutuksen varaan, olemme nousseet sillä globaaliin valta-asemaan. Valta tuo vastuuta myös globaalissa rauhantyössä – emme nykyajassa voi olla vastuussa esivanhempiemme tekemisistä ja tekemättä jättämisestä, mutta sitäkin enemmän olemme vastuussa siitä, miten toimimme tai jätämme toimimatta nykyisessä valta-asemassamme esimerkiksi historiassa rakentuneiden epäoikeudenmukaisuuksien korjaamiseksi tai maailmanlaajuisen rauhantyön hyväksi.

Vallasta ja vastuusta huolimatta meidän on myös kuviteltava uudelleen modernia eurooppalaisuutta. Edelleen haluamme eurooppalaisina nähdä itsemme laupiaina samarialaisina esimerkiksi globaalin rauhantyön kontekstissa, vaikka menneisyydessä annetut näyttömme ovat kaikkea muuta kuin yksinomaan hyvät. Meidän on edistettävä rauhaa, mutta lakattava samalla ajattelemasta, että globaali rauha olisi jokin palvelu tai tuote, jota me eurooppalaisina voimme viedä muualle. Todellinen rauha syntyy tiiviillä yhteistyöllä, kumppanuuksilla, oikeudenmukaisuuden puolesta työskentelemällä ja solidaarisuudella. Olemalla hiljaa.

Rauhaa niin lähellä kuin kaukana pitää ajatella pikemminkin jatkuvana prosessina kuin kerran ehkä saavutettuna lopputuloksena ja pysyvänä olotilana. Rauha vaatii jatkuvaa, aktiivista toimintaa joka tasolla ja erityisesti eri tilanteissa valta-asemissa olevilta. Rauhantyö sen eri muodoissa on luterilaisuuden ja kristinuskon kovaa ydintä: Jumalan rakkauden todeksi elämistä ja viime kädessä luottamusta siihen, että Jumala on luvannut olla kanssamme.

” Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon.” (Joh. 14:27)

Lauri Grünthal
Kallion seurakuntaneuvoston varapuheenjohtaja
Kuvat: Albin Hillert/Luterilainen maailmanliitto