Suomea ja Viroa yhdistää läheisen kielisukulaisuuden ja naapuruuden lisäksi myös kirkkohistoria. Maat ovat läntisen kristillisen tradition aluetta ja viimeisten 500 vuoden aikana luterilaisuus on jättänyt vahvan jälkensä paitsi uskontoon, myös yhteiskuntaan, koululaitokseen, kirjallisuuteen ja kulttuurin kaikille aloille. Erojakin kuitenkin on, niin yhteiskunnassa kuin kirkossa.

”Virossa on lähihistoriasta ja neuvostomiehityksestä johtuen usein voimakkaita ennakkoluuloja kirkon työtä kohtaan. Kirkko ei ole samalla tavalla osa kulttuuria kuin Suomessa. Jos kerron olevani kirkkomuusikko, siihen ei useinkaan osata suhtautua luontevasti. Monella ei ole ollut elämänsä aikana mitään kosketusta kirkkoon, koska neuvostoaikana kirkon toimintaa oli eri tavoin tukahdutettu ja siihen osallistumista tehty epäsuotavaksi. Niinpä nykyäänkin kun suomenvirolaisia tulee esimerkiksi aikuisrippikouluun, voi huomata, että kirkon asiat ovat heille hyvin vieraita”, toteaa Dagmar Õunap, Helsingin seurakuntien vironkielisen seurakuntatyön koordinaattori ja muusikko.

Vaikka historia tuo omat haasteensa, vironkielistä seurakuntatyötä tehdään pääkaupunkiseudulla paljon, toiminta on vilkasta ja tavoittaa kaiken ikäisiä. Õunap kertoo, että pahimmasta koronan aiheuttamasta lamaannuksesta on selvitty ja tänä syksynä ihmisiä on jälleen ollut paljon liikkeellä. Syksyn ensimmäiseen perhekerhoon Helsingin Alppilan kirkolle löysi tiensä 60 ihmistä, joukossa vauvoja, vanhempia ja isovanhempiakin. Perhekerho onkin yksi vironkielisen seurakuntatyön suosituimpia toimintamuotoja. Uusi ukulele-ryhmä piti jopa jakaa kahtia ja silti ryhmistä tuli isoja. Joka kuukauden kolmantena sunnuntaina järjestettävässä jumalanpalveluksessakin on kesän jälkeen ollut vilkasta ja paljon uusia kasvoja. Mukana on sekä Suomessa asuvia virolaisia että Virosta ja viron kielestä kiinnostuneita suomalaisia.

Enemmistö Suomen virolaisista asuu Helsingissä ja pääkaupunkiseudulla, joten myös vironkielinen seurakuntatyö on keskittynyt samalle alueelle. Tärkein tukikohta on juuri Alppilan kirkko, jossa kerhot ja piirit pääasiassa kokoontuvat. Perhekerhojen, ukulele-ryhmien ja jumalanpalvelusten lisäksi kirkolla kokoontuu muun muassa lasten kansantanssiryhmä, lasten kuoro, lasten liikuntakerho ja aikuisten raamattupiiri. Uusia rippikouluryhmiä aikuisille aloitetaan kaksi vuodessa. Muuallakin Suomessa on vironkielistä kirkollista elämää, mutta satunnaisemmin ja keskittyen enemmän juhlapyhiin, kuten joulunaikoihin. Muutamia virolaisia pappeja, kanttoreita ja muita kirkon työntekijöitä työskentelee Suomen luterilaisissa seurakunnissa, mutta Õunap on todennäköisesti ainut, joka päätoimisesti tekee työtä vironkielisten parissa. Tarvittaessa Helsingistä palvellaan vironkielisissä kirkollisissa asioissa koko Suomea.

Vironkielistä seurakuntaelämää Suomessa on ollut ainakin 1800-luvun puolivälistä alkaen, alun perin sotilasseurakuntana mutta sittemmin tavallista kansaa varten. Jo ennen maiden itsenäistymisiä, vuonna 1912 Helsinkiin perustettiin virolainen Pyhän Paavalin seurakunta, joka lyhyehkön historiansa aikana ehti elää vilkkaita ja hiljaisia aikoja historian käänteiden ja niihin liittyvien muuttoliikkeiden mukana. Seurakunta lakkasi olemasta toisen maailmansodan aikana Viron neuvostomiehityksen ja sitä seuranneen Neuvostoliiton tiukan Suomen-politiikan seurauksena. Neuvostomiehityksen aikanakin Suomessa pidettiin vironkielisiä jumalanpalveluksia, ainakin vuosina 1967-1975, mutta tämä tehtiin ohi virallisten toimijoiden enemmän tai vähemmän ”maan alla”. Virallinen yhteistyö kirkkojen tai muiden julkisten toimijoiden välillä ei sopinut tuolloiseen suomalaiseen idänpolitiikkaan. 1990-luvun taitteessa tilanne muuttui radikaalisti ja nopeasti. Vironkielinen seurakuntaelämä alkoi elpyä Viron uudelleenitsenäistyessä ja juuri Alppilan kirkossa alettiin pitää vironkielisiä jumalanpalveluksia. Paikasta tulikin tärkeä suomenvirolaisten kohtaamispaikka seuraaviksi vuosikymmeniksi ja on sitä edelleen.

Muuttoliike Viron ja Suomen välillä on jatkunut kaksisuuntaisena 1990-luvun jälkeen. Ketä vironkielisessä seurakuntaelämässä sitten nykyään on mukana? ”Tämä Alppilan kirkon toiminta on sekä kogudus että kogukond, sekä seurakunta että virolaisten yhteisö, kuten se on ollut 1990-luvun alusta asti”, kiteyttää Dagmar Õunap, ja korostaa, että toimintaan voi hyvin tulla mukaan, vaikkei olisi erityisen uskonnollinen tai kristitty lainkaan. ”Suurin kynnys on lähes aina tulijan oma uskallus ja mahdolliset ennakkoluulot kirkkoa ja sen työtä kohtaan. Ei täällä olla Raamatulla ketään lyömässä tai vaatimassa ihmisiltä tietynlaista uskoa. Täällä käy kaikenlaisia ihmisiä hyvin erilaisissa merkeissä. Tänne voi tulla vaikka tekemään joulukransseja, kuten viime joulun alla tehtiin ja paljon uusia ihmisiä löysi tiensä tänne.” Õunap kehottaa seuraamaan erityisesti Facebookin ”Eestikeelne kogudusetöö Helsingis”-sivua, jota päivitetään aktiivisesti. Seurakunnan toiminnasta informoidaan myös monissa suomenvirolaisten Facebook-ryhmissä, nettisivuilla ja paperisilla kausiesitteillä.

Vironkielinen seurakuntatyö toimii aktiivisessa yhteistyössä monien muiden pääkaupunkiseudun Viro-toimijoiden kanssa: tiloja tarjotaan esimerkiksi Ülelahedad- ja Helsingin Helmet-kansantanssiryhmille ja muille musiikkitoimijoille. Suomen suurlähetystön ja Eesti Majan toimijoiden (Tuglas-seura, SVYL, Eesti Instituut) kanssa tehdään yhteisiä tapahtumia, esimerkkinä Viron itsenäisyyspäivän iso konsertti helmikuussa. Uudelleenitsenäistymispäivää elokuussa juhlitaan yhdessä Seurasaaren piknikillä.

Õunap toivoo, että yhteistyö myös Helsingin alueella olevien suomenkielisten seurakuntien kanssa voisi kehittyä edelleen. Virolaisia asuu ympäri kaupunkia kaikkien seurakuntien alueilla ja aina tieto ei kulje parhaalla mahdollisella tavalla. Toisaalta on myös niin, että monet virolaiset ja virolaistaustaiset ovat integroituneet osaksi suomalaisia seurakuntia; erityisesti rippikouluikäiset nuoret päätyvät usein oman alueen seurakunnan rippileireille.

”Viro on erilainen vähemmistö kuin moni muu johtuen siitä, että olemme läheisiä naapureita. Moni virolainen kulkee kahden maan väliä ja moni taas on jo niin integroitunut suomalaiseen yhteiskuntaan, ettei koe tarvetta erityiselle virolaiselle yhteisölle, oli se sitten seurakunta tai joku muu. Maiden läheisyys on hieno asia, mutta asettaa myös sellaisia haasteita vironkieliselle työlle, joita esimerkiksi Alppilassa kokoontuvalla kiinalaisyhteisöllä ei ole. He ovat kaukana kotoa ja muodostavat tiiviimmän ja enemmän toisiaan tarvitsevan yhteisön kuin virolaiset”, Õunap toteaa.

Kuka Dagmar Õunap?

Dagmar Õunap on Etelä-Viron Viljandista kotoisin oleva ja Sibelius-Akatemiasta valmistunut kanttori ja monipuolinen muusikko. Vuodesta 2016 alkaen hän on toiminut Helsingin seurakuntien vironkielisen työn koordinaattorina.

”Omassa konfirmaatiossani Viljandissa johdin lauluryhmää ja päädyin sitä kautta vetämään seurakunnan nuorten musiikkitoimintaa. Suomessakin tunnettu virolainen urkuri ja kirkkomuusikko Ene Salumäe rohkaisi minua tuolloin hakemaan Sibelius-Akatemiaan. Hain ja pääsin sisään. Ennen muuttoa ehdin opiskella vain kuukauden ajan suomenkielen alkeita ja Sibelius-Akatemiasta tulikin minulle jonkinlainen eloonjäämiskurssi, kun yritin pysyä suomenkielisessä opetuksessa mukana”, Õunap muistelee nauraen.

Nyt Õunap on huomannut eläneensä jo puolet elämästään Suomessa. Nykyään hän asuu puolisonsa ja kahden lapsensa kanssa Nurmijärvellä. Kirkkomuusikon ja koordinaattorin työn ohella hän tekee myös kevyttä musiikkia, konsertoi ja tekee esiintymiskeikkoja. Musiikin hyvänä vastapainona toimii liikunta ja erityisesti potkunyrkkeilyharrastus.

Elokuun lopulla Dagmar Õunap sai Viron evankelis-luterilaiselta kirkolta tunnustuksen työstään Suomen virolaisten parissa. Kunniakirja luovutettiin Tallinnan tuomiokirkossa juhlajumalanpalveluksessa. Julkinen tunnustus lämmitti: ”Tilaisuus oli lämmin ja juhlallinen, tunsin olevani kuin kotonani. Paikalla oli myös oma kastepappini, Viljandin aikainen nuorisotyöntekijä ja monia minulle tärkeitä ihmisiä. Se oli hieno hetki.”

Heikki Nenonen