Arvoisat kuulijat.

Hyvää Lapsen oikeuksien päivää.

Minulla on lapsuudesta hyviä muistoja Kuopion Tuomiokirkosta, joka on rakennettu savolaisista kivistä. Se on kaunis ja tunnelmallinen vanha kirkko, jossa opin kokemaan joulun tumman ilon ja pääsiäisen kirkkaan valon. Minulla on muistoja myös kalvinistisesta Alavan kirkosta. Se on harmaa, betoninen kaivo, johon valo lankeaa katonrajan kapeista ikkunoista. Siinä kirkossa opin, että päälläni on hievahtamaton synnin taakka.

Lapsena pidin kovasti pappien ja kansakoulunopettajani kertomuksista. Niissä oli mieluisia vertauksia, joissa arkeen avautui ihmeitä. Eniten minua sykähdytti kertomus, jossa Jeesus moitti aikuisia ja sanoi: Antakaa lasten tulla tyköni. Lapset olivat Jeesuksen mielestä viisaita ja siltä minustakin aina tuntui. Että tiesin jotain, mikä oli aikuisilta painunut unohduksiin.

Neljäntoista vanhana olin yhä lapsi, leikin salaa nukeilla. Mutta en kuullut enää vertauksia. Uskonnonopettajani sanoi, että on taipumuksia, jotka Jumala tuomitsee. Koska olin ihastunut luokkatoveriini, tyttöön, niin kuin murrosikäinen vain voi rakastaa, kun ei vielä tiedä, kuka on, ymmärsin, että minut on tuomittu. Tunsin että opettaja puhui minulle. Ja hänen sanomansa oli tuomio. Läksin pois uskonnontunnilta ja kirkosta. Minut on kastettu mutta ei konfirmoitu.

Olen pahoillani, että joudun puhumaan näin. Mutta on rohjettava puhua siitä mitä sydän käskee.

Näillä seuduilla eli sata vuotta sitten paljon nuoria ihmisiä. Niin kuin Kaarina Jurvala, joka myöhemmin muisteli kotiseutuaan Neljättä linjaa. Lapsena hän oli katsomassa aina, kun venäläisiä sotilaita lähetettiin sotaan; sotilaat olivat Kallion kansakoululla ja papit siunasivat heidät sotaan Kallion kirkon edessä. ”Sanottiin aina, että nyt niiden balalaikka soi niin kovasti, istuivat ikkunalla ja soittavat niin surullisia lauluja, ja me sanottiin, että nyt varmasti huomenna taas viedään ja niinhän ne vietiin.”

Lapset seurasivat Kallion kirkon edessä ”kun pappi niitä sotaan lähetti ja suitsutti sitä mirhamia tai mitä se oli, pyhää savua.” Jurvalan perhe asui Kallion kansakoulua vastapäätä. Lapset menivät aina äidille kertomaan, mitä olivat nähneet. Vuonna 1918 tuli punakaartilaisia kansakoululle. Kaarina Jurvala on muistellut: ”Me käytiin kakarat tanssimassa, oltiin mukana siellä punakaartilaisten kanssa tanssimassa, ja se oli hyvin mielenkiintoista ja ikävää. Ja en osaa oikein sanoa mitä se oli, mutta kyllä se oli kriitillistä aikaa.”

Sitten saksalaiset tulivat ja pommittivat kovasti. Kotitalossa osoitteessa 4. linja 12 alakerta oli kiveä ja yläkerta puuta, ja tytöt nousivat paloluukusta katolle katsomaan. Työväentalon pommituksessa katolla ollut lippu syttyi palamaan ja jäi puoleksi kaatuneena katolle. Lapset itkivät ja menivät kertomaan äidille pommituksesta ja lipun kaatumisesta. ”Se oli jotain kauheaa nähtävää.” ”Mä muistan Kallion kansakoulullakin vedettiin valkoista lippua. Me itkettiin ja huudettiin, että ei vedetä sitä ja oltiin narun toisessa päässä, mutta ne veti sen sinne vaan antautumisen merkiksi.”

Antautuminen – punaisten päälliköt olivat jättäneet tavalliset miehet ja naiset, tytöt ja pojat puolustamaan etelän kaupunkeja.

Minä olen useasti sanonut sisällissotaan liittyen, etten voi pyytää anteeksi edellisten polvien tekoja, koska en ole niihin syypää. Minusta näin on yksilön kohdalla. En tahdo enää suurempaa taakkaa kantaa, kuin olen saanut kantaakseni edellisten sukupolvien hiljaisuuden, vihan ja kärsimyksen takia.

Mutta instituutio on toinen asia. Instituutiot elävät paitsi ajassaan myös historiassaan. Vaikka kirkko on toinen kuin se oli vaikkapa Minna Canthin aikaan, jolloin useat papit saarnasivat köyhyydestä Jumalan tahtona, se on nimensä ja oppinsa kautta myös sama ja muuttumaton.

Mitä instituutio voisi pyytää anteeksi?

Lapsen oikeuksien julistuksessa sanotaan pykälässä 6: ”Sopimusvaltiot ryhtyvät kaikkiin tarpeellisiin toimiin varmistaakseen, että lasta suojellaan kaikenlaiselta syrjinnältä ja rangaistukselta, jotka perustuvat hänen vanhempiensa, laillisten huoltajiensa tai muiden perheenjäsentensä asemaan, toimintaan, mielipiteisiin tai vakaumuksiin.” Julistus takaa myös lapsille oikeuden elämään, henkiinjäämiseen ja kehittymiseen. Julistuksen mukaan lapseksi luetaan kaikki alle 18-vuotiaat.

On epähistoriallista soveltaa myöhempien aikojen sopimusta menneeseen aikaan. Silti voimme tarkastella mennyttä, rikkinäistä aikaa uudemman ajan valossa ja koettaa oppia virheistä ja katua vääriä tekoja. Siihen kai kaikki edistys perustuu.

Suomen sisällissodan jälkiselvittelyissä lapset kantoivat raskaimman taakan. Nuorimmat teloitetut olivat lapsia myös vuosisadan alun mittapuilla – he olivat alle viisitoistavuotiaita. Nuoria ihmisiä nääntyi tuhansittain myös leireillä nälkään ja tauteihin.

Suomen lapsista suurin osa sata vuotta sitten oli kirkon jäsenikseen kastamia ja konfirmoimia. Kirkko oli antanut heille luvan tulla Jeesuksen luokse ja rippikoulun kautta antanut viisitoistavuotiaille aikuisuuden avaimet.

Näistä jäsenistään kirkko ei kantanut huolta. Yksittäiset kirkon työntekijät kantoivat, kirkko vaikeni tai tuomitsi.

Punaorvot saivat myös kärsiä vanhempiensa vakaumuksen vuoksi. Köyhät lapset ovat aikuistuttuaan kertoneet pelänneensä kirkkoa ja kokeneensa sen rikkaiden kirkoksi.

Minä olen syvästi pahoillani, että minun pitää puhua näin. Jeesushan lupasi minulle, kun olin lapsi, että saan tulla hänen luokseen. Ja sitten minä läksin pois. Hän ei varmaan ole iloinen, kun puhun hänen huoneessaan tällaisia. Mutta ihmisen pitää puhua totta ja olla rohkea, tai hän on vähemmän arvoinen kuin koirankakkakikkare, kuten toinen suuri lasten ystävä, Astrid Lindgren on sanonut.

Tänä lasten oikeuksien päivänä minä muistan niitä lapsia, jotka katosivat jäljettömiin sodan melskeissä. Niitä orpoja tai vaivaisiksi nääntyneiden vanhempien lapsia, jotka myytiin huutokaupalla vähiten tarjoavalle. Niitä jotka saivat kärsiä vainoa, halveksintaa ja syrjintää vanhempiensa vakaumuksen tähden. Niitä nuoria tyttöjä ja poikia, jotka lähtivät mielijohteesta sotaan ja päätyivät kuopan laidalle ja kuoppaan. Niitä, jotka saivat viattomina imeväisinä nimensä kirkonkirjoihin ja vasta paljon, paljon myöhemmin samat, kasteessa annetut nimensä vaivalla kootuille sisällissodassa kuolleiden listoille.

Miten paljon muistamista tarvitaan, että lasten kokema vääryys tulee tunnustetuksi? Ja, kuten emeritusarkkipiispa Kari Mäkinen on sanonut, mitä emme näe nyt? Mille vääryydelle ummistamme silmämme nyt?

Hyvää lasten oikeuksien päivää. Toivon meille kaikille rohkeutta ja rakkautta työhömme ja rohkeutta puolustaa omiamme nyt – ei sadan vuoden päästä.