Rullaa sivusto alas: Sieltä löydät ruudun, josta voit katsoa Virsiä ristin tiellä -lähetyksen su 28.3. klo 18.

Petos

”Sinäkin Brutukseni”, kerrotaan Julius Caesarin sanoneen, kun hän havaitsi maaliskuun iduksena 44 eKr kimppuunsa käyneiden salamurhaajien joukossa rakkaan ystävänsä. Se musersi hänet ja sai luopumaan vastarinnasta. Kun Jeesus pidätettiin, opetuslapset pakenivat. Juudas myi hänet 30 hopearahasta ja Pietari kielsi kolmasti tuntemasta häntä. Kolmannen kerran jälkeen hän kuuli kukon laulavan ja puhkesi itkuun, koska häpesi itseään. Näin kukosta kirkon tornissa tuli 800-luvulta alkaen muistutus paitsi petoksesta myös katumuksen tarpeellisuudesta.

Petoksella on monet kasvot. Naapurinsa 1600-luvulla kateudesta noitana ilmiantanut kuului samaan joukkoon kuin ne, jotka kavalsivat rahasta työtoverinsa 1900-luvun totalitaarisissa valtioissa. Rakkaudessa petetyksi tulleet kokevat häpeää ja huonommuutta samoin ne, joita on ystävyyden varjolla käytetty hyväksi. Petoksen jäljet ovat syvät ja haavat paranevat hitaasti. Evankeliumien mukaan Pietari sai petoksensa anteeksi. Se muutti häntä ihmisenä pysyvästi.

Erimielisyys

Uudenajan alussa valtiot perustuivat ajatukselle yksimielisyydestä. Oppineet uskoivat, etteivät yhteisöt, joissa oli perustavia ristiriitoja, voineet säilyä pitkään. Kun varhaisimmat poliittiset puolueet syntyivät Ruotsissa 1730-luvulla, moni epäili niiden johtavan maan tuhoon. Vähitellen kuitenkin havaittiin, että erimielisyyteen voi kätkeytyä myös uutta luovaa voimaa. Keskiajalta lähtien monien kulttuurien keskellä eläneet juutalaiset oppivat käyttämään hyväkseen erilaisuuden mahdollisuuksia tieteessä, taiteessa ja kaupassa. Se sai heidät menestymään.

Erilaisuuden rikkaus edellyttää toiseuden sietämistä ja erilaisten ajatusten ja ihmisten kunnioittamista. Se ei tarkoita alistumista toisen tahtoon vaan muidenkin mahdollisuuksien huomioon ottamista. Sitä voi harjoitella puolustamalla oikeutta sellaisten mielipiteiden esittämiseen, mistä on itse jyrkästi eri mieltä. Toisia ihmisiä tai kansanryhmiä halventavat puheet eivät kuitenkaan ole sananvapauden arvon mukaisia.

Luopuminen

Vaikka kuolema kuuluu luonnollisena osana elämään ja kiertokulkuun, emme haluaisi ajatella sitä. Mieluummin piilotamme sen sairaaloihin pois arjen keskeltä. Barokkiaikana 1600-luvulla oli toisin. Kulkutautien ja sotien muodossa kuolema oli aina läsnä. Myös korkea lapsikuolleisuus muistutti elämän hauraudesta. Johan Cajanuksen tunnettu virsi ”etkös ole ihmisparka” (1683) tiivistää tämän ajatuksen.

Kun kuolema koskettaa jotain minulle läheistä, se, mikä tuntuu luonnolliselta, muuttuu äkkiä vaikeasti kohdattavaksi jopa vääräksi tai uskomattomaksi. Luopuminen siitä, jota on koko sydämestään rakastanut, vaatii siksi pitkän ajan: surussa ei ole oikoteitä. Surunsa kanssa ei kuitenkaan tarvitse jäädä yksin. Sen voi myös jakaa.

Kristillinen kirkko syntyi ylösnousemususkosta, joka perustuu ajatukseen siitä, että kuolema ei merkitse tyhjiin raukeamista tai loppua. Kirkon vanhan opetuksen mukaan kuolema on toinen syntymä: katoavan maailman sijasta iankaikkisuuteen.

Tuomio

Suomi on oikeusvaltio, jossa laki asettaa rajat ja määrittää velvollisuudet. Lain rikkomista seuraa rangaistus. Se on oikeudenmukaista, sillä lain vastakohta on mielivalta. Vanha ohjeen mukaan kunkin tuli saada se, mitä hänelle kuului, suum cuique.

Käsitykset siitä, millaiset rangaistukset ovat oikeudenmukaisia, ovat vaihdelleet. Ankarimmat rangaistukset kuten ristiinnaulitseminen perustuivat varottamiseen. Roomalaiset omaksuivat sen Persiasta juuri siksi, että kuolemaa edelsi pitkä aika, jonka uskottiin ehkäisevän rikoksia. Keski- ja varhaisella uudella ajalla ruumiilliset ja sakkorangaistukset olivat yleisiä. Kuolemanrangaistus muutettiin Suomessa 1820-luvulla karkotukseksi muina kuin sota-aikoina ja poistettiin rikoslaista rauhan aikana 1949.

Jo ennen kristittyjä Sokrates opetti antiikissa, ettei rangaistuksella voi parantaa rikkinäisiä ihmisiä. Lutherin mukaan lain sallimilla voimakeinoilla voidaan suojella viattomia rikoksilta, mutta vain armo voi muuttaa ihmisen sisäisesti.

Yhteyden kaipuu

Ihminen on sosiaalinen eläin, joka kaipaa toisten seuraa. Saman asian voi sanoa myös toisin: me emme ole täällä vain itseämme vaan toisiamme varten. Arvostuksen ja huomion tarve ovat meissä syvällä alusta lähtien.

Eristämistä on käytetty myös rangaistusmuotona, sillä pakotettu yksinäisyys murtaa ihmisen. Sosiologit kutsuvat yksinäisyyttä ”sosiaaliseksi patologiaksi” eli yhteisölliseksi sairaudeksi. Pahempaa kuin se, että joku rajoittaisi, on se, ettei ole ketään, jonka luokse mennä tai yhtään syytä lähteä. Yksinäisyys, joka on omasta tahdosta riippumatonta, tekee elämästä merkityksetöntä ja ajaa ihmisen epätoivoon. Aina yksinäisyys ei tarkoita yksinoloa vaan ulkopuolisuutta, vierautta tai merkityksellisten ihmissuhteiden puuttumista.

Kirkko on yhteisö, joka on aina kutsunut ihmisiä jakamaan omastaan ja ottamaan vastaan muilta. Ehtoollispöytään polvistuessamme olemme lähellä toisiamme. Kirkon uskon mukaan tämä yhteys ylittää myös elävien ja kuolleiden välisen rajan.