Noin kymmenen vuotta sitten Suomeen tuli tuhansia turvapaikanhakijoita. Kohtasin heitä työssäni paljon. Monet odottivat oleskelulupaa pitkään, jopa vuosia. Odottaminen oli hyvin stressaavaa.

Yksi heistä oli nuori mies, joka oppi nopeasti suomen kielen ja hakeutui heti oleskeluluvan saatuaan ammattiopintoihin. Hän valmistui hyvin arvosanoin ja pääsi töihin. Kuitenkin epäselvyyden vuoksi hänen jatko-oleskelulupansa evättiin ja hänet päätettiin karkottaa. Nuori mies ei voinut kristittynä ja entisenä muslimina enää palata lähtömaahansa, vaan pakeni Englantiin.

Sain puhelun, jossa hän kertoi elämästään. Oleskelulupa Englantiin oli tullut nopeasti ja hän pääsi jatkamaan opintojaan. Hänellä oli suunnitelmia, mitä hän haluaisi tehdä työkseen ja mitä hän elämältään toivoi. Hän oli myös löytänyt seurakunnan, jossa kävi viikoittain.

Kaikki oli siis periaatteessa hyvin, mutta mieltä kalvoi ikävä; oman synnyinmaan ihmisiä, mutta erityisesti Suomeen jääneitä ystäviä ja koiraa. Eniten vaivasi se, ettei hän kovasta yrittämisestään huolimatta saanut jäädä Suomeen. Hän tunsi itsensä kelpaamattomaksi ja irralliseksi.

En mene tässä siihen, miksi hänet karkotettiin. Rike oli yhteiskunnallisesti pieni ja hän sovitti sen. Sellaista voi sattua myös suomalaiselle, mutta maahanmuuttajana hän vaikutti olevan erityisen syynin alla.

En myöskään tarkoita sitä, että rikosten tekijöitä pitäisi katsoa sormien läpi. Rangaistus on suoritettava ja todelliset rikolliset saavatkin lähteä. Tässä ei ollut sellaisesta kyse.

Samaan aikaan, kun Suomi tarvitsee työntekijöitä ja tulevaisuuden rakentajia, on maahamme vaikea päästä. Tänne muuttanut kohtaa monenlaisia haasteita, ennakkoluuloja ja muureja, joiden ylittämisessä joskus voimat loppuvat.

‍Samaan aikaan, kun Suomi tarvitsee työntekijöitä ja tulevaisuuden rakentajia, on maahamme vaikea päästä. Tänne muuttanut kohtaa monenlaisia haasteita, ennakkoluuloja ja muureja, joiden ylittämisessä joskus voimat loppuvat.

Maahanmuuttajat eivät ole yhtenäinen ryhmä. Heitä on Suomessa monella statuksella ja monista kulttuureista. On työhön tulijoita, opiskelijoita, pakolaisia, perheenyhdistämisen kautta saapuneita.

Viime vuoden lopulla ulkomaalaistaustaisten määrä koko maassa oli 11,7 prosenttia. Se tarkoittaa yli 600 000 erilaista tarinaa. Niistä valitettavan moni pitää sisällään yksinäisyyttä, ikävää ja ulkopuolisuuden kokemusta.

Maahanmuuttovastaisuus ja suoranainen muukalaisviha ovat kasvaneet monissa maissa. Esimerkiksi Eurobarometrin tutkimuksissa maahanmuutto on yksi EU-kansalaisten suurimmista huolenaiheista. Syitä on monia, kuten pakolaisten kasvanut määrä, epävarmat taloustilanteet, pelot kulttuuristen arvojen muutoksesta, poliittiset päätökset ja myös poliittinen retoriikka.

Ihmisyys vaikuttaa olevan jollain tapaa kriisissä. Välimerellä hädässä olevien auttamista on rajoitettu, jopa rangaistuksen uhalla. Tuhannet ihmiset ovat kadonneet tai kuolleet matkalla maasta toiseen. Turvapaikkamenettely hajottaa perheitä. Äskeisen Ceutan tapauksen jälkeen Euroopassa pohditaan taas yhteisten rajojen turvallisuutta ja rajavalvonnan kiristyksiä.

Turvallisuudesta tuleekin huolehtia, mutta samalla ei tulisi sokeutua todellista hätää kärsivien ihmisten ahdinkoon.

Jokaisen uutisen takana on inhimillisiä tarinoita. Tapaan paljon maahanmuuttajia ja kuulen monenlaisia tarinoita. Kuulen tarinoiden takaa tarpeita, jotka liittyvät ihmisarvon ja mielekkään elämän kaipuuseen. Tapaan myös rasististen sanojen haavoittamia ihmisiä, jotka ovat alkaneet kokea itsensä ala-arvoisiksi kantasuomalaisiin nähden.

Ikävää on huomata, että myös kristittyjen joukosta nousee ennakkoluulojen sävyttämiä ääniä, jotka kohdistuvat erityisesti toisinuskoviin. Sellaiset äänet johtavat helposti vihaan ja konflikteihin.

Maahanmuuttajat eivät ole vihollisiamme. Monet pelot syntyvät ennakkoluuloista, jotka vähitellen kasvavat, kun ei tunneta toisiamme. Tässä on seurakunnille iso haaste. Voimme rakentaa seurakunnista yhteisöjä, joissa erilaiset ihmiset kohtaavat toisiaan, joihin voi integroitua ja joihin jokainen on tervetullut.

Maahanmuuttajat eivät ole vihollisiamme. Monet pelot syntyvät ennakkoluuloista, jotka vähitellen kasvavat, kun ei tunneta toisiamme. Tässä on seurakunnille iso haaste. Voimme rakentaa seurakunnista yhteisöjä, joissa erilaiset ihmiset kohtaavat toisiaan, joihin voi integroitua ja joihin jokainen on tervetullut. Seurakunta voi olla suojamuuri, joka puolustaa heikoimmassa asemassa olevien ihmisoikeuksia. Siellä ei vain siedetä erilaisuutta, vaan kannustetaan osoittamaan lähimmäisenrakkautta kaikkia ihmisiä kohtaan.

Parhaimmillaan seurakunta voi liittää erilaiset ihmiset yhteen Jumalan luomina ainutlaatuisina yksilöinä, jotka voivat yhdessä rakentaa rauhaa.

Tähän tavoitteeseen on vielä matkaa. Niin kauan kuin joudumme pohtimaan sitä, millaisia kriteerejä meillä on erilaisille tulijoille tai kuinka kohtelemme toisinuskovaa, seisomme edelleen peilin edessä kysymässä, mitä todella tarkoittaa Raamatun Efesolaiskirjeen lause:

”Te ette ole enää vieraita ja muukalaisia, vaan Jumalan perheväkeä.”

Minna-Sisko Mäkinen

Kirjoittaja on Malmin seurakunnan kansainvälisen työn diakonissa. Hänen työkenttäänsä kuuluvat monenlaiset kohtaamiset eri kulttuureista tulevien maahanmuuttajien parissa sekä uskontodialogi ja ekumenia. Minna-Sisko on myös eläinavusteinen valmentaja. Hän viettää vapaa-aikaansa mielellään hevosten kanssa.

Katson ihmistä –blogin kirjoituksia voit kommentoida Malmin seurakunnan Facebookissa blogipostauksen alla.