Eeva-Liisa Hurmerinta sai pappisvihkimyksen pyhäinpäivänä 1989. Nyt 32 vuoden jälkeen hän pohtii työtä, tehtävää ja kutsumusta – matkaa alusta tähän hetkeen.

Millainen oli polkusi pappeuteen?

Olen kasvanut elämäniloisessa suuressa perheessä. Olen oppinut luottamaan Jumalaan lapsesta lähtien. Jo 15-vuotiaana aloin aavistaa, että minusta tulee pappi, koska mikään muu ala ei kiinnostanut yhtä paljon.

Minulla oli uskonnonopettajana innostava lehtori, joka teki myöhemmin töitä myös seurakunnassa. Meitä oli usein lauma nuoria hänen kotonaan. Tykkäsin hänen tavastaan kohdata meitä nuoria ja siitä, miten hän puhui Jumalasta.

Ennen papiksi vihkimystä tein lehtorin töitä ja järjestin sairaalapyhäkouluja kahdeksassa eri lastensairaalassa ja laitoksessa. Se oli silloisen Helsingin seurakuntayhtymän Kasvatusasiainkeskuksen järjestämää toimintaa.

Tuo työ opetti paljon eri ikäisten ihmisten kohtaamisesta kriiseissä.

Kuinka pitkään olet työskennellyt pappina, ja millaisissa erilaisissa tehtävissä ja missä?

Minut vihittiin papiksi pyhäinpäivänä 1989. Olen toiminut sittemmin pappina Pakilassa ja Kalliossa. Aloitin Kallion seurakunnassa aluetyössä, Merihaassa ja Suvilahdessa. Silloin papin tehtäväalueeseen kuuluivat kaikki sen alueen ihmiset lapsista vanhuksiin, eli pidin myös nuorteniltoja biljardipöydän ääressä.

Olin vuosien ajan myös kasvatuksen työn lähiesimies. Pidimme yhdessä perhekerhoja ja vierailimme Kallion alueen monissa päiväkodeissa. Samoin teimme syntymäpäiväkäyntejä koteihin: kävimme onnittelemassa niin vanhuksia kuin lapsiperheitäkin.

2000-luvulta alkaen palvelin Kallion kirkossa rukousilloissa kymmenisen vuotta. Kirkko oli aina täynnä, ja palvelin illoissa seurakuntalaisia iltamyöhään asti. Siellä tuli vastaan monenlaista hätää. Se oli tärkeää työtä: sain kohdata ihmisiä, jakaa asioita ja viedä niitä yhdessä Jumalan eteen.

Siitä seurasi myös tapaamisia sairaaloihin, joissa yritin olla ihmisten lähellä aivan loppuun asti. Pienellä porukalla on tehty samantapaista työtä vielä tähän päivään asti Lähde elämään -illoissa.

Raamattuluentoja olen järjestänyt yhteistyössä eri järjestöjen kanssa. Mielestäni kirkko on tarkoitettu kaikille, eikä ketään saisi sulkea pois. Keskustelun tulee myös olla kunnioittavaa. Näin mielestäni tehdään tilaa sille, että esiin pääsee Jeesus, eivätkä vain omat mielipiteet.

Kappalaiseksi minut valittiin vuonna 2011 ja silloin tehtäväkseni tulivat aikuistyö ja lähetys.

Viime vuodet olen ollut Rukoileva kirkko -tavoitealueen johtava pappi. Jumalanpalveluselämän ja musiikin kokonaisuutta on luotsattu yhdessä työntekijöiden ja seurakuntalaisten kanssa. Parhaassa tapauksessa messujen ympärille muodostuu pieniä, hoitavia yhteisöjä. Ne ovat kuin hengittäviä soluja.

Sururyhmiä olen myös pitänyt säännöllisesti läheisensä menettäneille. Kokemukset ovat kantaneet kirjaksi asti. Sacrumin kustantama Surun matkassa (2020) tarjoaa apua sururyhmien ohjaajille.

Miten kappalaisen tehtävä eroaa mielestäsi seurakuntapastorin työstä?

Virka on vakinainen ja siihen haetaan. Kappalainen on historiassa ollut kappeliseurakunnan kirkkoherra, joten perinteisesti se on tarkoittanut vähän enemmän vastuun kantamista. Työntekijäkunnassa tulee myös olla työntekijöitä, jotka eivät kaiken aikaa vaihdu, vaan ovat kantavia voimia ja huolehtivat, että on jatkuvuutta ja hommat sujuvat.

Mikä pappeudessasi, henkilökohtaisesti tarkastellen, on muuttunut vuosien kuluessa?

Hallinto on lisääntynyt. Olen itsekseni ajatellut monta kertaa, että eikö voitaisi pikkuhiljaa jo ottaa kevyemmät rakenteet, niin että perusasioihin ja yhdessä toimimiseen seurakuntalaisten kanssa jäisi kaikilla enemmän aikaa. Jossakin vaiheessa sellaisesta muutoksesta puhuttiin enemmän. Nyt tuntuu, että sellaista ei taida heti tapahtua.

Mikä on ollut työssä iloista, mikä raskasta, mitä ehkä jäät kaipaamaan?

Jään kaipaamaan monia ihmisiä, joita olen tavannut kirkoissa, toimituksissa ja sielunhoidossa. Ihmisiä, joiden kanssa on jaettu asioita ja kannettu niitä Jumalan eteen. Kaipaan ihmisiä, joiden kanssa olen tehnyt yhteistyötä. Vapaaehtoiset messuavustajat ovat olleet uskollista joukkoa, samoin monet ryhmät, joiden kanssa on kokoonnuttu jonkin asian äärelle ja tutkimaan myös Raamattua. Olen saanut itsekin heiltä paljon.

Miksi yhä kannattaa opiskella papiksi?

Tämä on elämänmakuinen työ, jossa saa kohdata ihmisiä eri elämänvaiheissa. Työssä saa viedä viestiä, iloista sanomaa, että meillä on auttaja, Jumala, ja pelastaja, Jeesus. Meillä on silloin aina myös tulevaisuutta ja toivoa.

Teologiset opinnot ovat monipuoliset ja niissä oppii esimerkiksi Raamatun alkukieliä. Jos on kutsumusta alalle, niin voi valita vähän vielä syventäviä opintoja. Itse olen opiskellut pääaineena myös psykologiaa. Olen myös työnohjaaja ja se on avannut ikkunan moniin ihmistyön kiemuroihin. Toivoisin, että intoa ja kutsumusta ei käytettäisi työssä vain hyväksi, vaan selkeät pelisäännöt, tasapuolisuus, oikeudenmukaisuus ja arvostus toteutuisivat. Silloin ihmisellä on hyvä olla työssä ja se säteilee kotiinkin. Itse en olisi jaksanut olla näin kauan työelämässä ilman välittäviä ystäviä, jotka myös muistavat minua rukouksin.

Papeilla on myös muitakin kutsumuksia kuin työ, mutta esimerkiksi vapaa-aika perheen kanssa on joskus viikonloppuisin vähäistä. Täytyy olla myös hyviä ystäviä, jotka pysyvät tässä kelkassa mukana, koska työ on niin epäsäännöllistä. Mutta tämä ei ole vain tämän työn ongelmatiikkaa, vaan taitaa koskea monia muitakin aloja.

Mitä suunnitelmia sinulla on eläkkeelle?

Palaan hoitamaan tärkeitä kutsumuksia: perhepiiriä, sukua, ystäviä ja kummilapsia, kuka ikinä minua milloinkin tarvitsee. Teen sukututkimusta, ja ystävien kanssa sekin sujuu mukavammin. Sukututkimus opettaa samalla myös historiaa. Minulla on myös kertynyt laaja puheiden kokoelma, joten aivan aluksi aion järjestää ne.

Liikuntaa olen harrastanut tähänkin asti, joten jatkan sitä myös eläkkeellä. Kitaraa toivon soittavani enemmän kuin tähän asti. Kitara on kulkenut matkassani kaikkein työvuosien ajan. On ollut kätevää säestää laulut kasteissa ja muistotilaisuuksissa.

Tykkään mennä lenkille, mutta tietysti myös lepään. Kirjallisuus kiehtoo paljon, ja usein kaipaan kirjallisuudessa hengellistä syvyyttä. Tällä hetkellä tutustun Konikovon evankeliumiin. Se on varhainen Raamatun osan käännös makedonian kielelle, mutta kreikankielisin kirjaimin, ja varsi mielenkiintoinen. Ymmärrän siitä jotain, kun se muistuttaa vanhaa kreikkaa. Raamattu kiinnostaa minua yhä. Se on myös Jumalan puhetta itselleni tässä ja nyt.

Eeva-Liisaa haastatteli Rebekka Naatus.