Halu auttaa ja työskennellä inhimillisen maailman puolesta saivat Harjun vaihtamaan aikuisiällä alaa. Harju on nimittäin ensimmäiseltä ammatiltaan kemian diplomi-insinööri, vaikka hän harkitsi ylioppilaskeväänä hakeutuvansa hoitoalalle.

Vahva teknis-matemaattinen osaaminen vei kuitenkin Seinäjoelta kotoisin olevan Harjun ensin tutkijaksi Teknologian tutkimuskeskukseen VTT:lle ja sitten vähitellen henkilöstöpuolen tehtäviin samaan tutkimuskeskukseen.

Koko työuransa ajan Harju on hivuttanut työnsä painopistettä ihmisläheisemmäksi.

Sitä on palvellut myös aktiivisuus moninaisissa vapaaehtoistehtävissä sekä sosiaali- ja terveysalan osaamisen kartuttaminen.

Vapaaehtoistyön kentällä Harju ennätti tehdä paljon diakonista työtä jo ennen alan opintoja.

Suomessa hän on toiminut muun muassa Saappaassa, SPR:n ystävätoiminnassa, vankiryhmän vetäjänä ja vankien isä-lapsi-ryhmän vetäjänä, kaksi vuotta nuoren mielenterveyskuntoutujan henkilökohtaisena tukihenkilönä sekä auttanut erilaisissa tehtävissä seurakunnissa.

Listaa voisi jatkaa vielä pitkästi, niin laaja kokemus Harjulla on vapaaehtoistyön kentällä. Mistä ehtymätön auttamishalu kumpuaa?

”Haluan osoittaa välittämistä ja tuoda toivoa ihmisten elämään. Joskus kuka tahansa lähimmäinen tarvitsee apua ja rinnalla kulkijaa. On palkitsevaa olla tuolla polulla mukana”, Harju pohtii.

Haluan osoittaa välittämistä ja tuoda toivoa ihmisten elämään.

Materia ei määritä onnellisuutta

Materia ei määritä ihmisen onnellisuutta. Se on toinen Tiinan opetuksista. Työskentelyjaksot ulkomailla ovat osoittaneet sen.

VTT:n leivissä Harju kävi mutkan Saksassa ja Ilmatieteen laitoksen lähettämänä Pohjois-Makedoniassa. Lisäksi hän on toiminut vapaaehtoisena Keniassa ja vieraillut kahteen otteeseen Botswanassa, sekä vapaaehtoisena että palkkatyössä.

Jo nuorena hän oli haaveillut Afrikan-matkasta. Vuorotteluvapaallaan Tiina etsi itselleen sieltä vapaaehtoispaikkaa nuoruusvuosien seurakuntansa avulla. Vuonna 2003 hän pääsikin Seinäjoen seurakunnan nimikkolähetin kontaktien avulla vapaaehtoistyöhön Keniaan. Lähettäjä oli Suomen luterilainen evankeliumiyhdistys.

Kolmen kuukauden ajan Harju toimi neuvonantajana hiv-/aids- ja huume-päihdevalistustyössä. Hän koulutti esimerkiksi opettaja- ja pappisseminaarissa sekä vieraili kouluilla valistamassa päihteistä ja antamassa hiv-tartuntatietoa.

”Keniassa näissä oppilaitoksissa oli silloin käytäntönä, että jos kannabiksesta jää kiinni, opiskelija erotetaan koulusta. Vapaaehtoisjaksoni aikana näitä opiskelijoita ei erotettu heti, vaan annettiin mahdollisuus tulla juttelemaan minun kanssani, ja yritin tukea ja kannustaa heitä eteenpäin kannabiksen käytön lopettamisessa.”

Ensimmäinen Afrikan-matka toi silmien eteen rankkoja asioita: köyhyyttä, jonka kontrasti koti-Suomeen oli valtava. Harju muistelee, miten naisten aids-osastolla jotkut jakoivat sairaalapetinsä pienentääkseen hoitokuluja.

Reissun aikana hän huomasi, että tämä on se, mitä hän haluaa tehdä: olla kaikkein haavoittuvammassa asemassa olevien apuna.

”Ajattelen, että jos edes yksi ihminen kokee saaneensa apua ja tukea minulta, se riittää. Jo se poikii paljon hyvää. Jos Kenian-matkani aikana vaikka vain yksi ihminen raitistuisi, koko suku hyötyisi siitä.”

Ajattelen, että jos edes yksi ihminen kokee saaneensa apua ja tukea minulta, se riittää.

Kun kutsu käy, on lähdettävä

Ensimmäinen Afrikan-matka jätti poltteen palata mantereelle – tai lähteä vaikkapa Intiaan tai Nepaliin. Johdatus – näin Tiina kokee – vei hänet myöhemmin takaisin Afrikkaan kahteen kertaan. Harju tuumaa, että päätös matkasta oli ikään kuin jo tehty hänen puolestaan, kun reissuun lähteminen avautui.

”Ymmärsin, että minut ollaan lähettämässä tehtävään. Kutsu on silloin otettava vastaan”, hän hymyilee.

Jonkinlaisena johdatuksena Harju pitää myös sitä, että hänelle avautui lopulta mahdollisuus pohtia uravalintaansa uusiksi. Vuonna 2013 Harju irtisanottiin yt-neuvotteluissa VTT:ltä, ja harkinnan jälkeen hoitoala veti pisimmän korren.

”Sairaanhoitajan ammatti oli ollut minulla koko ajan takaraivossa, koska sillä tutkinnolla voi tehdä monenlaisia töitä ulkomailla. Silloin painotettiin, että sosionomi-diakoniopinnot ovat tulevaisuutta, mutta valitsin lopulta sairaanhoitaja-diakonissaopinnot. Sitä osaamista tarvitaan myös suomalaisessa yhteiskunnassa.”

Sairaanhoitaja-diakonissan opinnot Harju aloitti vuonna 2015. Seuraavana kesänä hän suuntasi jälleen Afrikkaan, tällä kertaa Botswanaan Gaboronen ja Francistownin kaupunkeihin.

Kolmen kuukauden rupeama Suomen Lähetysseuran vapaaehtoisena sisälsi kahdenlaista työtä. Puolet työajastaan Harju koulutti Botswanan evankelisluterilaisen kirkon johtoa, työntekijöitä sekä seurakunnan luottamushenkilöitä ja vapaaehtoisia johtamis- ja alaistaidoissa.

Puolet työajasta Harju sai tukea syrjäytymisuhassa olevia ja haavoittuvassa asemassa eläviä lapsia ja nuoria sekä heidän perheitään. Harju kävi keskusteluja vaatimattomissa oloissa elävien ihmisten kanssa ja yritti antaa heille eväitä jatkoon. Kontaktin ottaminen nuoriin oli Harjulle tärkeää.

”Olin naisena kummajainen, kun pelasin jalkapalloa nuorukaisten kanssa paikallisen seurakunnan järjestämällä, Suomen Lähetysseuran tukemalla nuorten leirillä”, hän naurahtaa.

Ymmärsin, että minut ollaan lähettämässä tehtävään. Kutsu on silloin otettava vastaan.

Kova paikka valtataistelun keskellä

Johdatus astui kuvaan jälleen kaksi vuotta myöhemmin, kun Suomen Lähetysseura halusi lähettää Harjun uudestaan Botswanaan, nyt palkkatyöhön. Tehtävä oli kaksivuotinen.

”Olin itse hakuvaiheessa eli vuosi ennen lähtöä sitä mieltä, että on huono hetki lähteä, mutta kaksi yötä valvottuani ymmärsin, että minulta ei kysytä”, hän nauraa.

Tehtävä olikin tiukka paikka: toimia henkilöstöasiantuntijana Botswanassa evankelisluterilaisen kirkon hallinnollisen kapasiteetin kehittämishankkeessa.

Kirkon sisällä on Botswanassa paljon ristiriitoja. Organisaatiossa käytiin valtataistelua, ja Tiinan suunnittelemia koulutuksia peruttiin yksi toisensa jälkeen. Harju tuumaa, että paikka ei ollut helppo, mutta päämäärätietoisella ja sinnikkäällä asenteella pärjäsi.

Harju sai kuitenkin myös vierailla seurakunnissa ympäri maan. Sen puolesta Harju puhui työssään pitkään ja paljon, koska hän piti sitä työn näkökulmasta oleellisena asiana. Vierailuilla hän sai ilokseen tavata työntekijöitä ja vapaaehtoisia.

”Sain tuoda heille sanomaa, että teette tärkeää työtä. He ilahtuivat siitä.”

Harjua motivoikin auttamistyössä se, että saa nähdä onnellisia ihmisiä.

”Yksin en voisi olla maailmassa onnellinen. Olen yksi osanen rakentamassa ihmisten onnellisuutta.”

Diakoniaa poikkeusolojen keskellä

Palataanpa taas nykyhetkeen, kesäiseen Munkkivuoreen. Hiljattain Harju päätti diakoniaharjoittelunsa Munkkiniemen seurakunnassa. Mitä siitä jäi käteen?

Harju miettii, että on ollut ainutlaatuinen kokemus saada olla työharjoittelussa poikkeusoloissa.

Koronavirus on lyönyt leimansa harjoittelujaksoon. Seurakunnassa on jouduttu päättämään toimintatavat päivä kerrallaan ja oltu jatkuvassa muutosvalmiudessa.

Virus ei kuitenkaan ole pannut diakoniatyötä tauolle, vaan päinvastoin. Sille on ollut entistä suurempi tarve. Epidemian keskellä Harju on päässyt auttamaan ihmisiä esimerkiksi taloudellisten huolien, yksinäisyyden tai ahdistuksen keskellä. Hän on tyytyväinen, että on saanut tehdä asiakastyötä.

”Jokainen ihminen, jonka kohtaan, muovaa minut sellaiseksi kuin olen”, pohtii Harju hymyillen.

Harjun opinnot alkavat olla nyt kalkkiviivoilla. Joko Afrikka kutsuu uudelleen?

”Nyt ei ole sellaista tunnetta, että olisi pian lähdettävä jonnekin, mutta olen avoimin mielin.”

Siitä Tiina Harju on kuitenkin varma, että hän haluaa auttaa lähimmäistä ja tuoda tälle toivoa – oli tuleva työ ulkomailla tai kotimaassa, diakoniatyötä tai jotakin muuta.

Teksti: Sari Arffman