Apostoli on vanha sana. Suomenkielessäkin se on esiintynyt lainasanana niin kauan kuin suomea on kirjoitettu eli Agricolan Rukouskirjasta – vuodesta 1544 alkaen. Agricolan pyrkimyksenä oli kertoa evankeliumi ymmärrettävässä muodossa oppimattomalle kansalle. Miksi hän kuitenkin käytti sanaa, joka kuulostaa yhä vieraalta ja läpikotaisin teologiselta? Ehkä syynä olivat hänen lähteensä, ruotsinkielinen jo 1526 ilmestynyt Uusi testamentti tai Lutherin Raamatun käännös, joissa molemmissa esiintyi kansankielisen sanan sijasta kreikkalainen lainasana. Kenties juuri tähän sanaan sisältyi vuosisatojen aikana siihen muodostunutta sellaista arvovaltaa, jonka kääntäminen kansankielelle olisi tuntunut karkealta tyylirikolta, väärällä tavalla liian rahvaanomaiselta. Syynä saattoi olla myös se, että suomenkielestä puuttui ja yhä puuttuu tyhjentävä vastine tuolle sanalle.

Sana apostoli pohjautuu kreikan verbiin apostello, jolla on Uudessa testamentissa useita merkityksiä. Sillä voidaan viitata matkaan lähettämiseen, edustajan, viestin tai sanan lähettämiseen johonkin paikkaan, palauttamiseen tai jopa vapaaksi päästämiseen. Samaa sanaa voidaan käyttää myös silloin, kun halutaan ilmaista käskyä tai toivetta: esimerkiksi sitä, että Pilatus pidätytti tai käski tuoda luokseen Jeesuksen. Jos halutaan leikkiä sanoilla, voidaan todeta, että esimerkiksi sosiaalisessa mediassa tapahtuvaa viestittelyä tänä aikana olisi Uuden testamentin syntyaikana myös voitu kuvata samalla kreikan sanalla apostolee.

Klassisessa muinaiskreikassa sanalla apostoli oli kaksi pääasiallista merkitystä. Se tarkoitti yhtäältä viestinviejää, lähettilästä tai saattuetta, jonka jokin hallitsija tai kaupunkivaltio oli lähettänyt matkaan esimerkiksi rauhaa hieromaan. Tunnettu kreikkalainen puhuja Demosthenes käyttää tätä sanaa eräässä puheessaan juuri viimeksi mainitussa merkityksessä viittaamassa laivaston retkikuntaan. Jo klassisena aikana sanaan apostoli sisältyi erityistä arvovaltaa. Kyse ei ollut mistään juoksupojasta, joka oli lähetetty etsimään hevosen häntäveiviä huumorimielessä vaan erityisen tärkeästä tehtävästä, johon sisältyi myös pyhyyden ulottuvuus. Niinpä kreikkalaisille Uuden testamentin puhe apostoleista tarkoitti pyhän sanoman viejää, pyhää tehtävää.

Edellä sanotun lisäksi apostolaatilla oli myös vanha testamentillinen tausta, joka pohjautui seemiläiseen lähettiläsoikeuteen. Juutalaisten käsityksen mukaan lähettiläs (saliah) toimi tehtävässään lähettäjänsä valtuuksin ja edustajana. Tämän vuoksi lähettiläs oli toimiessaan varsin vapaa ja viime kädessä vastuussa vain lähettäjälleen samalla tavalla kuin nykymaailmassa suurlähettiläällä on diplomaattinen koskemattomuus ja hän on viime kädessä vastuussa vain oman maansa hallitukselle, joka on hänet valtuuttanut ja lähettänyt.

Vaikka antiikin maailmassa apostoliksi voitiin nimittää periaatteessa ketä tahansa ”virallista lähettilästä”, kristityille oli alusta lähtien selvää, että sanan varsinaisessa merkityksessä apostoleja olivat vain ne 12, jotka Kristus itse kutsui opetuslapsikseen. Tähän lukuun sisältyy myös Juudas Iskariotin tilalle valittu opetuslapsi Mattias. Jo vanhan kirkon aikana Paavali kuitenkin omaksui Mattiaan paikan, 12:ntena apostolina, sillä apostolien lukua ei haluttu kasvattaa. Vastaavalla tavalla meneteltiin jakamalla käskyistä viimeinen kahtia sen jälkeen, kun päätettiin luopua dekalogiin alun perin kuuluneesta kuvakiellosta.

Apostolin virkaa määritteli vanhassa kirkossa kolme ehtoa. Apostolit olivat kaikki Kristuksen itsensä kutsumia. Taivaallisen kutsumusnäkynsä välityksellä myös Paavali, joka ei kuulunut varsinaisesti Jeesuksen ajallisessa elämässään kutsumien opetuslasten joukkoon, miellettiin osaksi apostolaattia. Apostolit olivat toisekseen kaikki ylösnousemuksen todistajia, niitä, joille Kristus ilmestyi kuolemansa jälkeen. Kolmanneksi heidän toimintansa ei perustunut pätevyyteen vaan yksinomaan Kristuksen lupaamaan Henkeen, joka helluntaina täytti heidät Hengen lahjoilla ja antoi rohkeuden siihen tehtävään, joka heillä oli edessään.

Kuten vanhan testamentin lähettiläät, myös apostolit, olivat Kristuksen lähettiläitä. Heillä ei ollut omaa sanomaa tai viestiä ajettavanaan. Heidän tehtävänään oli opettaa kansaa ”pitämään kaikki, mitä Kristus itse oli käskenyt heidän pitää”. ”Me emme julista itseämme vaan Kristusta Jeesusta, , todetaan toisessa korinttolaiskirjeessä.

Tässä tehtävässä apostolit toimivat Kristuksen puolesta ja hänen valtuuttaminaan. He kastoivat, perustivat seurakuntia ja opettivat. Koska apostolit eivät olleet seurakuntien valitsemia, he olivat niistä riippumattomia. Tästä syystä seurakuntien oli toteltava niitä eikä seurakunnilla ollut oikeutta puuttua apostolien toimintaan. Sen sijaan apostolit pyrkivät parhaansa mukaan ratkomaan seurakunnissa puhjenneita kiistoja. Tästä huolimatta erityisesti Paavali joutui kamppailemaan arvovaltansa säilyttämisen puolesta, kuten hänen kirjeistään toistuvasti huomaamme. Jerusalemissa vuonna 48 pidetty apostolien kokous osoittaa apostolien neuvotelleen keskenään ja tehneen ratkaisuja yhdessä.

Apostolin virka oli kirkossa ainutkertainen ja ainutlaatuinen. Se ei liittynyt vain yhteen tehtävään vaan siihen sisältyi elinikäinen sitoutuminen. Heidän jälkeensä ei tullut uusia apostoleja, vaikka kirkkoa vuosisatoja jakanut kiista paaviudesta saattaisi antaakin olettaa toista. Apostoleja seurasivat piispat ja papit, joiden tehtävänä oli tulkita ja opettaa kristillistä sanomaa.

Apostoleihin liittyy olennaisena osana myös marttyyrius. Johannesta lukuun ottamatta kaikki heistä kuolivat Kristukselta itseltään saamaansa tehtävää suorittaessaan. Rauman kirkon 1700-luvulta peräisin olevia seinäkirjoituksia lainaten: Pietari, vanhin apostoleista ”ristin pääll´rohkiasta kuoli; Andreas ylösalaisin ristin päälle ripustettiin; Jaakobin pää tääll´pois lyötiin; Tuomas keihäällä pistettiin; Philippus henkens antoi ristin pääll; Bartholomeus elävältä nyljettiin; Jakob nuijall päivild poisotettiin; Simon Juudaan kanssa on ristin päälle kuolon työs; Matthias täältä lähti kivillä kiukkuisill; Sen palkan pahan Paawal sai, että böwel hänelt pään pois löi. Apostolien kärsimät marttyyrikuolemat lujittivat heidän nauttimaansa arvovaltaa entisestään. Niiden jälkeen kirkko ei ollut enää sama, vaikka marttyyrien monilukuinen joukko seurasi heitä vasta selvästi myöhemmin, 200-luvulla toimeenpannuissa määrätietoisissa vainoissa.

Tämän päivän evankeliumissa kerrotaan Pietarin kutsusta opetuslapseksi. Ei vielä apostoliksi asettamisesta vaan siitä, mistä kaikki alkaa. Samalla evankeliumissa alkaa uusi jakso. Kirjoittaessaan evankeliumiaan Luukkaalla oli käytössään Markuksen evankeliumi, joka poikkeaa joissain yksityiskohdissa Luukkaan kuvauksesta. Luukas kertoo muun muassa Jeesuksen opettaneen aiemmin yksin, kun taas Markuksen mukaan Jeesus kutsui ensimmäiset oppilaansa heti kasteensa jälkeen. Luukkaan evankeliumissa Pietarilla on myös selvä erityisasema, muut kalastajat kuten Jaakob ja Johannes esiintyvät vain sivuhenkilöinä, eikä Pietarin veljeä, Andreasta mainita nimeltä.

Tutkijat ovat arvelleet, että ensimmäisten opetuslapsien kutsuminen vasta ensimmäisten tunnustekojen jälkeen sisältäisi viittauksen siihen, että opetuslapset lähtivät seuraamaan Jeesusta nähtyään hänet Herrana ja messiaana. Heidän tiensä apostoliksi alkoi sisäisestä vakuuttumisesta. Siihen myös Pietarin kutsuminen viittaa: reaktioon, jonka ammatissaan pahasti epäonnistunut, turhautunut ihminen kokee saadessaan täysin odottamatta osakseen valtavan menestyksen.

Tutkimuksessa on myös pohdittu tämän evankeliumin suhdetta Johanneksen evankeliumin lopussa olevaan kertomukseen ylösnousseen Kristuksen ja Pietarin kohtaamisesta. On arveltu, että kyse olisi alun perin samasta tapahtumasta, jolle Luukas ja Johannes antavat evankeliumeissaan erilaisen merkityksen ja sisällön. Havainto näiden kahden evankeliumikatkelman samankaltaisuudesta ei ole kuitenkaan uusi. Jo kirkkoisä Augustinus opetti aikanaan 400-luvulla, että Luukkaan kuvaama Pietarin kalansaalis viittasi kirkkoon maailmassa: siihen kuului monenlaisia kaloja, hyviä ja jaloja, muta myös pahoja ja kelvottomia. Sen sijaan Johanneksen evankeliumiin sisältyvä Peitarin kalansaalisihme kertoi Augustinuksen mukaan kuolleiden ylösnousemuksen jälkeisestä kirkosta, johon kuuluivat vain Kristukseen toivonsa panneet, pelastetut.

Augustinolaismunkkina hengellisen tiensä aloittanut Luther sovelsi tämän pyhän evankeliumiin myös vertauskuvallista tulkintaperinnettä. Lutherin mukaan Pietarin tulokseton kalastus viittasi lainsaarnaan, joka vain karkotti kalat kalastajan ja tämän veneen luota. Hengellisellä ylimielisyydellä ei ole koskaan saavutettu mitään hyvää. Veneen Luther tulkitsi kirkoksi. Kristuksen kehotus heittää verkko syvälle tarkoitti Lutherin mukaan evankeliumin saarnaa; se sai aikaan ihmeen, verkon täyttymisen moninaisista kaloista. Ehkä näissä sanoissa kuvastuu myös Lutherin näkemys evankeliumin nälästä, johon hän vahvasti uskoi. Joka tapauksessa Luther opetti väkevästi, että vasta Kristuksen kohtaaminen synnyttää elämän; ilman häntä usko muuttuu lain vaatimuksiksi ja rakkaus oikeassa olemiseksi tai paremmin tietämiseksi.

Apostoleja koskeva kirkollinen perinne on rikas ja monipuolinen, mutta miten apostolit koskettavat meitä tänä maallistuneena aikana? Selvästi kirkkoon ja uskontokuntiin liittyvien nettisivujen perusteella melko vähän. Puhe ”apostolin kyydistä” synonyyminä kävelylle kyllä tulee vastaan; samoin erään Kreetalla sijaitsevan Apostoli-nimisen hotellin tarjoukset ja siellä yöpyneiden kommentit. Kolmanneksi apostoli näyttää tänä päivänä tarkoittavan ylipäätään jonkin asian puolestapuhujaa oli sitten kyse ilmastonmuutoksesta tai työmarkkinoista. Tämä ei kuitenkaan ole kaikki, apostolien perintö.

Ajattelen, että apostolit sanan kristillisessä merkityksessä yhä liittävät meidät sellaiseen ketjuun, joka yhdistää meidät viime kädessä historialliseen Jeesukseen. Apostolien työn tuloksena syntyi se maailman laaja kirkko, joka yhä toteuttaa Jeesuksen sille antamaa tehtävää saarnata evankeliumia ja ylläpitää toivoa koko maailmassa. Se on meidän tehtävämme nyt. Apostolit tarjoavat meille monenlaisia esikuvia, mutta heidän henkilökohtaisia ominaisuuksiaan tärkeämpää on, että usko on lahja, joka annetaan, ei suoritus, jonka voimme halutessamme puristaa itsestämme. Tehtävät, joita olemme saaneet ja armonvälineet, eivät ole omiamme vaan Kristuksen meille antamia; Jumala kutsuu ja me elämme Hänen armonsa varassa. Siksi kaikki kunnia kuuluu yksin Jumalalle.

Kirkon oppi ei ole syntynyt tänä aikana eikä se perustaltaan ole muuttunut kirkon historian aikana. Me uskomme yhä kolmiyhteiseen Jumalaan, luojaan, pelastajaan ja pyhittäjään. Me luemme yhä joka sunnuntaina koko kristikunnassa uskontunnustuksen, joka kantaa apostolien nimeä ja jossa kiteytyy apostolien usko. Se, miten me uskoa sanoitamme, on kuitenkin muuttunut, sillä jokaisena aikana me joudumme kysymään uudestaan, mitä apostolinen usko on tänä aikana. Se tehtävä on vaikea ja haastava, sillä me emme voi vain tyytyä toistamaan sitä, mitä apostolit kerran sanoivat. Apostolien sanojen sijaan meidän tehtävämme on pohtia, mitä heidän välittämänsä viesti tässä ajassa on: mitä tarkoittaa luominen ilmastomuutoksen uhkaamassa tai pyhitys vihapuheen täyttämässä maailmassa

Maailma, jossa me elämme on muuttunut; se on olennaisesti toisenlainen maailma kuin se, jossa kirkko syntyi ja jossa apostolit toimivat ja vaikuttivat. Siksi meidän on kysyttävä yhä uudestaan, mitä on apostolinen usko tässä ajassa, näille ihmisille, jotka kohtaamme. Tämän haasteen edessä olivat aikoinaan apostolit ja se on myös meidän tehtävämme: tulkita kirkon muuttumatonta oppia muuttuneessa maailmassa siten, että usko, toivo ja rakkaus kasvavat ja armollisen ja hyvän Jumalan tahto toteutuu.

Saarna Apostolien sunnuntailta 21.7.

Esko M. Laine, pastori

Malmin seurakunta