Hiljaisen viikon perinteisiin on kirkossamme kuulunut ahtisaarnojen pito. Siinä käydään päivittäin läpi Jeesuksen kärsimyshistoriaa. Ahti tulee latinan kielen sanasta actus, suomeksi ”näytös” tai englanniksi ”act”.

Hiljaisen viikon keskiviikon ahtisaarnan aiheena on Jeesuksen oikeudenkäynti ja tuomio. Jeesus tuodaan maaherra Pilatuksen palatsiin tuomittavaksi. Pilatus taipuu kansan äänekkääseen huutoon ”ristiinnaulitse” ja tuomitsee Jeesuksen kuolemaan. Pilatus yrittää vierittää vastuun väärästä tuomiosta kansan niskoille ja pesee kätensä.

Raamatun teksti tuntuu hätkähdyttävän ajankohtaiselta. Kertomus Jeesuksen oikeudenkäynnistä ja tuomiosta avaa yhteiskunnallisen päätöksenteon kipukohtia tänäkin päivänä.

Jeesuksen oikeudenkäynti nostaa ensinnäkin esiin tärkeän kysymyksen kansan äänestä.

Vain muutamia päiviä aiemmin kansa oli toivottanut aasin selässä ratsastavan Jeesuksen tervetulleeksi Jerusalemiin halleluja-toivotuksin. Nyt sama kansa vaatii hänelle kuolemantuomiota.

Muutoksen syykin kerrotaan hyvin inhorealistisella tavalla. Johtajat yllyttivät kansan vaatimaan oikean rikollisen Barabbaan vapauttamista Jeesuksen sijasta. Kun Pilatus sitten kysyy, mitä Jeesukselle pitäisi tehdä, kansa huutaa ”ristiinnaulitse”.

Raamatun kertomus nostaa esiin hyvin ajankohtaisia kysymyksiä.

Mikä on kansan ääni? Kuka sitä edustaa? Onko kaikkein voimakkaimmin kuuluva huuto oikeasti kansan ääni? Onko kansan ääni se, mikä kuului viime viikolla vai se, mikä tänään kaikuu? Onko kansan ääni aito kansan ääni vai jonkun tahon taitavasti masinoimaa huutoa? Ja vielä, kuka kuulee niitä, jotka eivät jaksa enää edes kuiskata saati huutaa?

Äänekkään kansan tahto vai se mikä on oikein?

Tulin kirkon töihin median ja politiikan maailmasta. Olen palvellut entisessä elämässäni useampaakin pääministeriä. Kaikki heistä ovat tavalla tai toisella kohdanneet Pilatuksen ongelman. Kumpaa totella: äänekästä kansan tahtoa vai sitä, mitä pitää itse oikeana?

EU:n komission entinen puheenjohtaja Jean-Claude Juncker kuvasi ongelman näin: ”Tiedämme, mitä pitäisi tehdä, mutta emme tiedä, miten tulisimme uudelleenvalituksi, jos teemme sen.”

Pilatus joutui Junckerin kuvaamaan tilanteeseen, puun ja kuoren väliin. Hän tiesi Jeesuksen syyttömäksi eikä olisi halunnut langettaa hänelle kuolemantuomiota. Jeesuksen syyttäjät uhkasivat häntä kuitenkin keisarin vihalla, mikä vastaa tämän päivän demokratiassa vaalitappiota. ”Jos päästät hänet vapaaksi, et ole keisarin ystävä”, Pilatukselle huudettiin.

Tänään sama asia ilmaistaan hiukan toisin sanoin. Olen itsekin kuullut monta kertaa puhelimessa, sähköpostissa tai vaaliteltalla sanat: ”Jos teette tuollaisen päätöksen, häviätte varmasti seuraavat vaalit”.

Pilatus taipui lopulta monien väistely-yritysten jälkeen. Lopuksi hän vielä pesi kätensä: ”Minä olen syytön tämän miehen vereen.” Näin hän yritti vierittää vastuun vääräksi tietämästään päätöksestä kansalle. Tämäkin asetelma on kovin tuttu. Tämän ajan pilatukset sanovat, että ”enhän minä mutta kun porukka vaatii…”

Kenen ääni se kansan ääni on?

Tämä aika tarjoaa kansan mielipiteen muokkaamiseen vielä paljon tehokkaampia välineitä kuin 2000 vuotta sitten. ”Ristiinnaulitse” –huuto kaikuu sosiaalisessa mediassa joka päivä. Huudon voi laukaista jonkun julkkiksen tai jopa yksityisen ihmisen väärä pukeutuminen tai väärä mielipide. Poliitikkojen luontaisetuihin kuuluu lukea päivittäin sosiaalisesta mediasta vaatimuksia eroamisesta.

Ja on sillä perinteiselläkin medialla taipumus vahvistaa jotain mielipidettä. Presidentti Mauno Koivisto puhui aikoinaan sopuli-ilmiöstä, jossa koko toimittajakunta alkaa seurata jotain kellokastaan ja toistaa hänen väitteitään. Jeesuksen oikeudenkäynti sopii myös tämän sopuli-ilmiön varhaiseksi esimerkiksi. Kansa alkoi toistaa johtajiensa huutoa.

Tietokirjailija Risto Uimonen on kirjoittanut megafoni-ilmiöstä. Siinä yksittäinen kohu paisuu paisumistaan, kun muut tiedotusvälineet alkavat seurata samaa tapausta. Ennemmin tai myöhemmin kohun kohteelle esitetään erovaatimus.

Välineet vaihtuvat mutta ajatus on sama. Monissa puolueissa tunnetaan tarina puoluetoimiston työntekijästä, joka tuo usein kokouksiin viestin, että ”kenttä käy kuumana”. Tarkemmin kysyttäessä selviää, että työntekijä oli saanut ehkä yhden tai kaksi puhelinsoittoa, joissa on arvosteltu jotain puolueen tekemää ratkaisua.

Paitsi poliitikoilla myös meillä kaikilla muillakin on syvästi inhimillinen tarve tulkita kansan tai kentän ääneksi niiden ääni, jotka ovat samaa mieltä meidän kanssamme.

Mikä on totuus?

Yksi päätöksentekijän ongelma sisältyy Jeesuksen kuulusteluun. Kun Jeesus kertoo tulleensa maailmaan todistamaan totuuden puolesta, Pilatus parahtaa: ”mikä on totuus?”

Tämänkin voi lukea yhtenä kyynisenä väistöyrityksenä. Ehkä Pilatus tunsi jo ennen häntä eläneiden filosofien pohdintoja totuuden olemuksesta. Viimeisen 2000 vuoden aikana aiheesta on kirjoitettu hyllymetreittäin kirjoja.

Mutta tunnistan Pilatuksen sanoista myös päätöksentekijän ahdistuksen ristiriitaisen informaation edessä. Kun tieto on epätäydellistä ja asiantuntijatkin ovat keskenään eri mieltä, mihin päätöksentekijä voi nojata? Koronavirus on hyvä esimerkki tästä ongelmasta.

Jeesus ja Pilatus

Jeesus ja Pilatus ovat Raamatun kertomuksessa oikeudenkäynnin päähenkilöitä mutta sopivat myös kahden erilaisen päätöksentekijän malleiksi. Mutta heidän kohtaamisensa asettaa peilin myös jokaisen tavallisen ihmisen kasvojen eteen.

Jeesus pysyi uskollisena kutsumukselleen. Hänellä olisi ollut kaikki mahdollisuudet kieltää ”rikoksensa”. Ei olisi tarvinnut sanoa muuta kuin että ”ehkä jotkut ovat tulkinneet puheeni niin että olisin väittänyt olevani Jumala, mutta se on valitettava väärinkäsitys, jota pahoittelen.” Jeesus ei tehnyt niin vaan piti kiinni siitä, minkä tiesi oikeaksi.

Pilatus tiesi, mikä on oikea ratkaisu mutta ei uskaltanut tehdä sitä vaan taipui kansan voimakkaan painostuksen edessä.

Tämä ristiriita on päätöksentekijän arkipäivää. Mutta siihen törmää myös jokainen ihminen arjessaan. Pitääkö taipua ympäristön painostukseen vai tehdä niin kuin itse tietää oikeaksi?

Mitä poliitikkoihin tulee, Junckerin ongelmaan ei ole helppoa ratkaisua. Itse ajattelen niin, että päättäjän oman sielunterveyden kannalta on parempi seurata oman vakaumuksen eikä äänekkäiden painostusryhmien ääntä. Ja uskon, että sama pätee meihin kaikkiin yksityisinä ihmisinä ja kansalaisina.