Pitkällä käytävällä seisoo joukko ihmisiä. Päätän lähestyä heitä aikuisen reippaasti, vaikka todellisuudessa minua ujostuttaa. Tiedän heidän tuntevan toisensa jo pitemmältä ajalta, osa tuttuja vuosien takaa. Minä taas tulen kesken kaiken mukaan joukkoon.

Kummallisesti mieleen nousevat koulumuistot, ne jotka kuvittelin jättäneeni taakse jo vuosia sitten kymmenien vedettyjen ryhmätapaamisten, uusien työtilanteiden ja ihmisryhmien myötä. Minähän olen se rohkea tyyppi, joka ei koskaan jäädy sosiaalisissa tilanteissa.

Nyt jäädyn. Olen jälleen se luokan uusi oppilas, toiveenani huomaamaton hivuttautuminen osaksi ryhmää, epäonnistuminen kerta toisensa jälkeen. Hengitän syvään ja kokoan itseni. Kohdistan sanani summamutikassa lähimmälle ihmiselle ja henkäisen:

”Onks tää se paikka missä kuvataideryhmä kokoontuu?”

” Joo on. Ja sä oot uusi tällä kurssila. Tervetuloa!”

Huokaisen sisäisesti helpotuksesta; se oli opettaja, turvaihminen! ”Sä oot varmaan se opettaja, kun tiesit.”

Nainen naurahtaa ja sanoo: ”Ei, en mä oo. Se ei oo vielä tullut. Mutta kyllähän aina uusi pitää toivottaa tervetulleeksi mukaan joukkoon!”

Lue lisää: Pala taivasta