Ystävä täytti 50 vuotta. Sitä juhlittiin kaksin päiväkävelyn lomassa. Juhlijat kiipesivät rakkaimmalle Vappu-kukkulalleen ja korkkasivat pienen kuoharin. Sankarittaren muovilasin jalkaan oli kieputettu kultaista lahjanauhaa merkiksi suuresta päivästä. Juhlapullat oli ostettu S-marketin vitriinistä, jossa ne olivat nököttäneet sievästi pusseissa yksittäispakattuina.

Juhlijat katselivat tuttua maisemaa ja huokailivat. Maljan kohottaminen keväisessä Helsingissä tuntui riemukkaalta, vaikka he seisoivat kaukana toisistaan ja suuri ystäväjoukko puuttui ympäriltä. ”Täähän on ihan niin kuin ennen!!” he totesivat ja nauroivat käsiteelle. Vielä pari kuukautta sitten sanonta olisi viitannut jonnekin sota-aikaan, yhtäkkiä kaikki tiesivät sen viittavan aikaan ennen koronarajoituksia.

Kotimatkalla juhlija palasi ajatuksissaan ”ihan niin kuin ennen”- aikaan. Ei siihen, joka oli kaksi kuukautta sitten eikä siihenkään, joka oli sota-aikana. Hän ajatteli nuoruutta, aikaa jolloin kaukopuhelut olivat kalliita, somekanavia ei ollut ja läheisin ystävä asui yli 200 kilometrin päässä. Ystävyyden perusasetus oli nimeltään ”sosiaalinen etäisyys”, vaikka eivät he sanaa tunteneet. Etäisyys ei estänyt ystävyyttä kasvamasta ja syvenemästä. Kerran viikossa vanhemmat antoivat soittaa kalliin kaukopuhelun, välissä vuodatettiin elämää loputtoman pitkiin kirjeisiin.

Ihan niin kuin ennen, hän hymähti. Nyt on ihan niin kuin ennen. Nytkään sosiaalinen etäisyys ei pysty estämään ystävyyden kasvua ja syvenemistä. Kuinka lohduttava ajatus olikaan.

Lue lisää Pala taivasta -tekstejä

‍