Rautatieaseman edustalla korvissa soivat kauppojen joulukilkutukset vaihtuvat harmonikan säröiseen soittoon. Vanha mies istuu likaisiin huopiin käärittynä pikkuisella jakkaralla haitari sylissään. ”Toi soitto on kuin elämä itse. Sävelen jotenkin tunnistaa tutuksi, mutta soinnut on mitä sattuu”, toteaa muusikko tuttavani ohi kävellessämme.

Illalla lajitellessani pyykkikorin reunojen yli pursuavaa likaista vaatevuorta, huomaan hyräileväni Metsäkukkia. Luulen tunnistaneeni vanhan miehen kappaleen. Lohdullisena mieleen nousee Maria oman kotisotkunsa keskellä tallissa. Sama sävel sielläkin, vaikka soinnut oli mitä sattuu.