Hiustenkuivattajaa puhaltaa kiukkuista tuulta hiuksiini, jotka eivät asetu oikeille paikoille. Lapsen kutsu keskeyttää epäonnisen yritykseni saada kuontalo siedettävään malliin. Pinnistän suustani takakireän vastauksen, johon lapsi reagoi hermostuen. Sanat sinkoilevat ympäriinsä ennen kuin ehdin tajuta mitä tapahtuu. Mistä tämä taas tähän tuli?

Työmatkalla en yhtäkkiä muista tutun ihmisen sukunimeä. En pysty palauttamaan sitä mieleeni, vaikka luettelen kaikki mahdolliset nimet päässäni. Yritän kirjoittaa ystävälle tekstiviestiä, mutta huomaan itkun sumentavan kirjaimet epämääräiseksi mössöksi. Mietin kuluneita viikkoja ja tajuan, että minun täytyy hakea apua.

Itken lääkärille räkäposkella väsymystäni ja epäonnistumistani äitinä, ihmisenä, vaimona, ystävänä, kansalaisena ja ties minä. Kiukuttelen nöyryytystäni; eikö ihminen jo tällä iällä voisi oppia elämään ihan niin kuin ihmisen kuuluu. Tavallisesti. Lääkäri kuuntelee vuodatustani vuorotellen olennaiseen palauttaen ja vuorotellen myötätuntoisesti kommentoiden.

Pois lähtiessä lääkäri huikkaa odottamatta perääni: ”Kuule, sä oot kauheen mielenkiintoinen ihminen. Oli mukava tavata sut!”