Ei siinä mitään kummallista ollut. Ihan tavallinen elämä. Äiti, isä ja neljä lasta, sinä olit vanhin. Ala-aste ja yläaste menivät niin kuin ne nyt tavallisella nuorella menee. Yläastetta seurasi lukio ja opiskelut ja työt. Parin vuoden työskentelyjen jälkeen ajattelit, että olisi kiva vähän katsella maailmaa ja muutit naapurimaahan töihin.

Niin se meni minullakin. Paitsi, että minä en ollut perheen vanhin vaan toiseksi vanhin. Ja ulkomailla huitelemassa kävin jo lukion ja opiskelujen välissä sekä vielä uudelleen parin vuoden opiskelujen jälkeen, sitten vaihdoin alaa ja menin toiseen kouluun.

Sinäkin ajattelit parin vuoden jälkeen palata takaisin kotiin, etsiä sopivan työn ja perustaa perheen. Siitä matkasta ei vaan tullut totta. Kotimaassasi oli alkanut etniset puhdistukset. Sinä kuuluit väärään ryhmään.

Et koskaan aikonut tänne Eurooppaan, mutta lopulta se tuntui ainoalta mahdollisuudelta. Nyt tiedät, että ihminen saattaa selvitä kolme vuorokautta vedenvarassa merivettä juoden ja että kodittomat pakolaiset pysyvät Italiassa hengissä työntelemällä vakavaraisten ostoskärryjä jättimarkettien parkkipaikalla ja että kaikkeen tarjolla olevaan pikku askareeseen on parempi tarttua mitä pikimmin ennen kuin joku toinen tulee ja vie sen. Tiedät myös, että halu tehdä työtä ei merkitse sitä, että sitä saa tehdä.

Kuuntelen ja kysyn, että mitä sinä oikein ajattelet elämästäsi nyt nelikymppisenä. Katsot minua hieman kummastuneena, mutta vastaat sitten: ”Ajattelen, että elämästä selviytyminen on aika vaikeaa minun kohdallani.” Puheesi on toteavaa ilman suuria tunteita. Vähän ajan päästä lisäät, että on sinulla haavekin: ”Jos joskus saisi tehdä töitä luvan kanssa niin että voisi elättää itsensä ja perheensä. Se olisi upeaa.”

Kävelen omista töistäni kotiin pimeässä illassa. Tammikuun kummallinen lämmin vesisade tunkee takin hupusta sisään. Kerrostalon pihalla tuikkivat kymmenet kynttilät lyhdyissä. Naapuri on sytyttänyt ne: ”Tervetuloa kotiin.”