11.07. Onneksi olkoon: Elli, Noora, Nelli, Eleonoora | Palaute
Koko Helsinki

Outi Liusvaara: Jouduin pohtimaan, haluanko tietää, kuka on äitini

06.05.2020, 11:29 /  päivitetty 08.05.2020, 09:27
Vauvana adoptoidulle Outi Liusvaaralle on itsestään selvää, ettei synnyttäminen ole äidinrakkauden edellytys. Vanhemmuus kumpuaa halusta päästää toinen lähelle, halusta kannatella tätä.
Outi Liusvaara istuu ateljeessa taustallaan suuri tummasävyinen maalaus ja taiteilijan tarvikkeita

Kun myllypurolainen Outi Liusvaara pohtii suhdettaan 19-vuotiaaseen tyttäreensä, hän siteeraa ajatusta, jonka mukaan vanhemman ja lapsen välinen rakkaus on ainoa rakkaustarina, joka tähtää eroon.

Seurakunnan Itä-Sointu -kuorossa laulavan Outin, 58, oma suhde biologiseen äitiinsä on kuitenkin päinvastainen. Oli yhteys, joka piti luoda.

Outi Liusvaara adoptoitiin vauvana, 1960-luvulla. Ajan tapaan adoptiovanhempia ei rohkaistu kertomaan lapselle tämän taustasta. Toki totuus tuli kertoa, mikäli lapsi kysyi.

Siksi murkkuikäinen Outi istuikin uimahallin saunassa miettien, olisiko joku lauteilla istuvista naisista voinut olla hänen äitinsä.

Hieman aiemmin Outi oli näet kautta rantain tiedustellut vanhemmiltaan, mahtoiko suvussa olla adoptoituja.

– Kyllä on, äiti vastasi.

– Sinä.

Kenen nenä minulla on?

Biologisen taustan selvittäminen alkoi poltella kolmekymppistä Outia. Kyse ei ollut siitä, etteikö lapsuudenperhe olisi ollut juuri se oikea perhe. Eikä kyse ollut siitä, etteikö perhe olisi hänelle riittänyt. Kyse oli halusta tietää kuka minä olen, ketä minä muistutan.

Kului vuosia, ennen kuin Outi sai Pelastakaa Lapset ry:n avulla selville tiedon biologisesta äidistään. Näiden vuosien aikana tuli myös perusteellisesti pohdittua, onko hän valmis mihin tahansa löytyvään tietoon. Voisihan ilmetä, että biologinen äiti ei halua tavata. Tai että tämä on kuollut. Biologisesta taustasta voisi paljastua myös jotain perin ahdistavaa.

Outi Liusvaarakin otti selvitystyössä liki vuoden mittaisen mietintätauon.

– Kyse on kovin isoista ja ristiriitaisista tunteista.

Mutta sitten koitti päivä, jolloin Outi seisoi jännittyneenä sovitussa osoitteessa. Oven avasi nainen, jossa Outi näki peilikuvansa.

Ajantaju katosi.

Tukevuutta elämän kivijalkaan

Biologisen taustan selvittäminen vahvisti Outi Liusvaaran elämän kivijalkaa. Siitä oli aina tuntunut puuttuneen jotain. Taustan selvittyä Outi koki saaneensa tietynlaisen rauhan.

– Nyt tiesin, kuka olen. Identiteettini ei rakentunut enää tuuleen huudetuille kysymyksille.

Outi koki saavansa elämän peruskiveen lisää vahvuutta, se tukevoitui. Sitä vastoin hän havaitsi biologisella äidillään olevan kuin kuopan Outin kohdalla. Kuoppa tuli täyttää; bio-äidille oli tärkeää esimerkiksi saada varmistus siitä, että Outilla oli ollut lapsena riittävästi ruokaa ja leikkikaluja.

Outin äiti kuoli vuonna 1998 ja nykyään Outilla on hyvät ja luontevat välit biologiseen äitiinsä. Mutta aikanaan kolmikymppisestä oli häkellyttävää todeta, että on aivan jonkun vieraan ihmisen näköinen. Ja luonteeltaankin niin samankaltainen.

Teksti: Tiiu Pohjolainen

Kuvassa Outi Liusvaaran takana on hänen miehensä Juha Okon maalaama taulu (Lähtö, 2008) heidän tyttärestään. Kuvat: Antti Rintala