Glad joutui pakkorakoon, kun Munkkiniemen ja Munkkivuoren seurakuntien yhdistymisestä päätettiin vuonna 2011. Sen jälkeen piti luopua taloussyistä Lehtisaaren kappelin sekä Munkkiniemen seurakuntatalon käytöstä, ja toiminta jouduttiin keskittämään Munkkivuoren kirkolle.

”Kokemukset ovat vahvistaneet molempien seurakuntien seurakuntaneuvostojen näkemyksen ja toiveen, ettei yhdistymisen määrääminen vastoin seurakuntalaisten ja työntekijöiden tahtoa ole hyvä lähtökohta uudelle seurakunnalle”, pohtii Glad nyt, eläköitymisensä kynnyksellä.

Operaatio jätti moniin ihmisiin haavoja, kun eri alueiden yhteisöt hajosivat.

Seurakuntalaisten
rooli muuttunut

Yhdistyminen vaikutti suuresti myös seurakunnan talouteen ja toimintaan.

”Siitä on seurannut huomattavat taloudelliset haasteet. Työntekijöistä on jäljellä suurin piirtein noin puolet verrattuna aikaan ennen yhdistymistä, ja taloudelliset resurssit ovat tippuneet lähes puoleen”, Glad arvioi.

Siitä Glad on kuitenkin iloinen, että seurakunnallinen toiminta on talouskurimuksesta huolimatta lisääntynyt ja löytänyt uusia muotoja.

”Se kertoo siitä merkittävästä muutoksesta, että seurakuntalaiset ovat entistä enemmän varsinaisia toimijoita, eivätkä vain toiminnan kohteita. He ovat ottaneet entistä aktiivisemman roolin seurakunnan toiminnassa.”

Kirkosta tullut
menneisyytensä vanki

Glad on kantanut papin tunnuksia yli 40 vuoden ajan ja ollut kirkon palveluksessa yli 48 vuotta. Tuona ajanjaksona myös koko kirkko on ollut melkoisessa myllerryksessä.

Kirkon hupeneva jäsenmäärä kertoo hänen mukaansa siitä, että kirkosta on tullut menneisyytensä vanki.

”Se, mikä toimi hyvin yhtenäiskulttuurin Suomessa, ei tässä monikulttuurisessa nopeasti muuttuvassa ajassa toimi. Pitäisi määrätietoisemmin ja johdonmukaisemmin vastata ihmisen tarpeisiin.”

Tarpeisiin vastaaminen voi olla aivan arkista.

”Tuo, mitä tuolla pihalla tapahtuu, on loistava esimerkki siitä”, sanoo Glad katsellessaan Munkkivuoren kirkon pihamaalla iltapäivätoiminnassa touhuvia lapsia.

Seurakunta on halunnut panostaa iltapäivätoimintaan sekä muuhun lapsiperheille suunnattuun toimintaan. Gladilla on tähän selvät perusteet.

Lapsuudessa luodaan tärkeitä tunnemuistoja, ja niitä seurakunta on halunnut olla tarjoamassa. Lähes kaikki säilyttävät sen yhteyden, joka syntyy varhaislapsuuden tunnekokemusten kautta.

Vahva pohja
uskolle lapsuudesta

Gladin omaa lapsuutta leimasi isän kuolema. Leo oli silloin 2,5-vuotias. Vaikka siihen aikaan surusta ei puhuttu, äidillä oli omat keinonsa hoitavaan yhdessäoloon.

Kotona Yrjönkadulla Leon äiti lauloi paljon iltaisin poikansa kanssa. Pikku-Leon ehdoton laulusuosikki oli Tapio Rautavaaran Ontuva Eriksson.

Isältä oli myös jäänyt hieno, itse tehty levysoitin ja mittava levykokoelma. Ne olivat Leolle rakas muisto isästä.

”Kuuntelin niitä levyjä tosi paljon. Osaan vieläkin paljon vanhan ajan kupletteja ulkoa. Siitä varmaan syntyi mun rakkaus musiikkiin”, kertoo Glad, joka vähän isompana ryhtyi soittamaan puhallinsoittimia – hän soittaa edelleen pasuunaa kahdessa orkesterissa.

”Uskon, että minusta tuli pappi isän ikävästä.”

Lapsuudessa muodostui myös vahva pohja uskolle. Äiti oli syntyisin lestadiolaisesta perheestä Pudasjärveltä ja opetti luottamaan Jumalaan.

”Tiesin, että kun rukoilen illalla peiton alla, Jumala kuuntelee. Äiti opetti myös, että jos oli tehnyt väärin, teko piti tunnustaa ja sen sai anteeksi. Sain siitä vahvan tunnekokemuksen.

Uskon, että minusta tuli pappi isän ikävästä.

Glad uskoo, että ratkaiseva hetki hänen nuoruudessaan oli se, kun perhe muutti Sörnäisistä Tapiolaan 1960-luvun alussa. Sörkan kaduilla seitsemänvuotias Leo veti röökiä ja joutui mukaan tappeluihin.

Tapiolasta sen sijaan löytyi hyviä kavereita ja harrastuksia.

”Aloin urheilla ja menin partioon. Sain myös aloittaa soittoharrastuksen, kun sain armeijan vanhan torven kaverin kautta. Se oli onnenkantamoinen mun elämässä.”

Tapiolan lukiossa Leo luki pitkää matematiikka ja fysiikkaa ja mietti diplomi-insinöörin opintoja. Hän pääsi lukioaikana myös Sibelius-Akatemiaan.

Elämän tarkoituksen pohdinta johti kuitenkin hengelliseen heräämiseen, ja jo lukion toisella luokalla Glad suuntasi Raamattu-opistoon nuorisotyönohjaajan opintoihin.

Myöhemmin heräsi halu opiskella lisää, ja 1980 Glad valmistui papiksi.

Yhteiskunta maallistuu,
ihminen ei

Glad pitää tärkeänä sukupolvien välistä ketjua, kun puhutaan hengellisistä tarpeista ja siitä, kuuluako kirkkoon vai ei.

Hän puhuu iltarukouksesta, kasteesta, vihkimisestä ja hautaan siunaamisesta kokemuksina, jotka rakentavat tuota ketjua ja siirtävät tunnemuistoja sukupolvelta toiselle.

Ja kun pappi kohtaa ihmisiä, hänen on osattava kuunnella heitä herkällä korvalla.

Parhaimmillaan silloin syntyy aito yhteys, joka poikii paljon hyvää. Jos pappi tulee paikalle vain omaa missiotaan toteuttamaan, potentiaalinen yhteys voi särkyä hetkessä.

Glad ei allekirjoita väitettä ihmisten maallistumisesta. Tässä ajassa voidaan kyllä sanoa, että yhteiskunta maallistuu, mutta jokainen meistä kaipaa edelleen elämän mieltä – perushengelliset tarpeet ovat Gladin mielestä yhtä voimakkaat kuin aiemminkin.

”Siinä mielessä ajattelen, että kirkon onnistumismahdollisuus on sata prosenttia.”

Jokainen meistä kaipaa edelleen elämän mieltä. Siinä mielessä kirkon onnistumismahdollisuus on sata prosenttia.

Tutkimustyö
odottaa eläkkeellä

Glad jää virallisesti eläkkeelle vasta ensi vuoden helmikuussa, mutta hän on lomaillut jo kesäkuun alkupuolelta lähtien. Kesä on mennyt pitkälti Hollolan-mökillä nikkaroidessa ja remontoidessa.

Työkavereita kirkkoherralla on ehtinyt tulla jo kova ikävä, ja toisaalta myös sitä, että saisi kehitellä jotakin uutta ja innovatiivista.

Mutta nyt kaksi tohtorintutkintoa suorittaneelle Gladille jää hyvin aikaa vaikkapa tutkimustyön jatkamiseen – sen aineisto on kerätty Munkin seudulta.

Teksti: Sari Arffman

Kuvat: Sirpa Päivinen