Tällä viikolla olen kokenut usein riittämättömyyden tunnetta.

Ensin epäonnistuin äitinä taaperon korvatulehduksen hoitamisessa. Täydellinen äiti varmasti olisi varmasti osannut antaa lääkkeen ilman pakottamista, lapsen karjumista ja kiukkuisia kyyneleitä. ”Äiti, se oli tuhmasti tehty”, sai lapsi todettua itkun keskeltä.

Seuraavaksi epäonnistuin puolisona. Lääkefiaskon jälkimaininkeina menin niin pois tolaltani omasta toiminnastani, että löysin kyynelehtivän itseni kiukuttelemasta miehelleni. Täydellinen puoliso olisi varmasti paremmin ymmärtänyt, että ei se lapsen kipu miehestäkään mukavaa ollut, ja jaksanut puhaltaa paremmin yhteen hiileen.

Yksi perheenjäsenistäni sairastui koronaan – kaikki mitä kykenin hänen avukseen tekemään, oli muutama kauhisteleva ja sen jälkeen tsemppaava whatsapp-viesti. Olisi varmasti jotenkin pitänyt pystyä parempaan. Entä ystäväni sitten? Hänellä oli työhuolia. Onnistuin keskittyneesti kuuntelemaan häntä hetken, ja sitten tajusinkin jo puhuvani hänelle omia asioitani. Hävettää edelleen.

Aina välillä huomaan kaipaavani rippituolia. Hetkeä, jossa voisin tunnustaa virheeni, olla niistä vilpittömän pahoillani – ja sitten päästää irti, vapautua.

Kunnes muistan, että sitähän anteeksi pyytäminen on.

Taapero antoi anteeksi ja märän suukon – ja oppi syömään lääkkeensä ilman rimpuilua. Mies halasi, lohdutti ja pyysi kainaloonsa istumaan. Ystävä lupautui uudelle kävelylenkille, ja koronapotilaankin olo on jo kohentunut.

Onneksi ei tarvitse olla täydellinen. Minä riitän ja sinä riität. Mutta onneksi meillä on myös sana, joka on täydellinen: anteeksi.

Outi Pippuri

Kirjoittaja on Kirkko Helsingissä viestintäsuunnittelija, äiti ja intohimoinen teatterin harrastaja.