”Elämä ei ole leikkiä.”

Siinä se on, lauseiden hapantuneelta maidolta haiskahtava märkä rätti. Neljä sanaa, jotka tappavat ympäriltään ilon ja kepeyden tarjoamatta mitään vastapalloksi. Oikea ankeuttajan käsikassara.

Kaikki tietävät, että elämä on myös vakavaa. Se on laskuja, velvollisuuksia ja huolia. Yksinäisyyttä, ongelmia ja haasteita. Ikävimpinä hetkinään huonoja uutisia, ahdistusta ja surua. Mutta elämän pitäisi ehdottomasti olla myös leikkiä: naurua, mahdollisuuksia, uusia yrityksiä. Avarakatseista ja ennakkoluulotonta. Jotain sellaista, jolle kannattaa olla auki.

Siinä missä lapsen mieli lentää, aikuisen mieli jähmettyy. Me katsomme helposti vain sitä, minkä silmämme näkee, ja tyydymme siihen.

Leikkivällä lapsella on kyky uskoa johonkin niin, että se muuttuu hänelle todeksi. Olla sekä että, piirtää viivoja, joilla ei ole alkua tai loppua. Lelukoira voi olla hetken susi tai leijona, ja hän itse dinosaurus, joka karjuu niin hurjasti, että lasta itseäänkin alkaa itkettää.

Milloin minä kadotin kykyni tuohon vilpittömyyteen?

Eräs aikoinaan kirkosta eronnut läheiseni kertoi mielenkiintoisesta oivalluksestaan. Hän kertoi ajatelleensa aiemmin, että hengellisyyden löytäminen on ajattelun loppumista ja luopumista jonkinlaisesta vapauden ja vastuuttomuuden suloisen epäpyhästä liitosta. Nyt hän oli kuitenkin alkanut ajatella, että jokin henkinen käänne omassa olemuksessa olisikin juuri paluuta lapsuuden kotiin; vapauden ja vastuuttomuuden suloisen liiton uudelleen tavoittamista.

Se on hienosti kiteytetty.

Kun katson kaksi ja puoli vuotiaan poikani leikkiä, ymmärrän, että sitä mielen ja ajattelun vapaus on. Kykyä katsoa mieli avoinna kaikkeutta ja hymyillä sille.

En ehkä osaa enää leikkiä. Mutta onneksi sentään ymmärrän, että niin kauan, kun kaikki on hyvin, hänelle elämä on juuri sitä. Leikkiä.

Outi Pippuri

Kirjoittaja on Kirkko Helsingissä viestinnän suunnittelija, äiti ja intohimoinen teatterin harrastaja.