04.08. Onneksi olkoon: Veera | Palaute
Koko Helsinki

Blogi: Kirkko tarvitsee vallankumouksen

22.06.2020, 09:58
Olen nyt toista kautta luottamushenkilönä seurakunnassa ja ensimmäistä kautta hiippakuntavaltuustossa ja kirkolliskokouksessa. Luottamustoimiin kuluu aikaa – iltakokoukset verottavat aina jostain muualta.
Kuvassa näkyy Tuomiokirkko, laivoja Kolera-altaassa ja rakennuksia Kauppatorin laidalta

Minulta usein kysytäänkin, että ”miten sä jaksat sitä kaikkea?” Kysyjät ovat usein työkavereitani tai ystäviäni, osa kuuluu kirkkoon ja osa ei.

Viimeksi toissa viikolla vastasin kysyjälle: Olen kimpaantunut ja haluan muutosta. Mitä enemmän perehdyn kirkon rakenteisiin ja tekoihin tai niiden puutteeseen sitä vihaisemmaksi tulen. Kiukku toimii moottorina minulle, kun yritän parhaani mukaan korjata ja parantaa minulle rakasta instituutiota.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ristinä on sen tahto toimia moniäänisenä kansankirkkona. Jossain vaiheessa on nimittäin kompastuttu termiin moniäänisyys ja ajateltu, että sen sisälle pitää mahtua myös ne äänenpainot, jotka muualla työelämässä joutuisivat heti tutkittaviksi loukkaavuutensa tai syrjivyytensä vuoksi.

Otetaan esimerkiksi virkakäsitys. Naisia on vihitty papeiksi koko minun elinikäni ajan. Kirkossamme ei ole miespappeutta ja naispappeutta, on vain yksi sukupuolesta riippumaton pappeus. Naispuolisten pappien kanssa työskentelystä kieltäytyminen on syrjintää eli paitsi laitonta myös yksiselitteisesti väärin.

Vuoden 1986 kirkolliskokouksessa, jossa virkakäsityksestä päätettiin, hyväksyttiin ponsiesitys, jonka mukaan myös niillä, jotka vastustavat papinviran avaamista naisille, on oikeus tulla vihityksi pappisvirkaan. Sanonpahan vaan, että on aika paksua vielä näin 32 vuotta myöhemmin tuon ponnen varjolla suvaita niitä äänenpainoja, jotka kyseenalaistavat naisten pappeuden. Vielä paksumpaa on se, että kirkko sallii tämän syrjinnän omille lähetysjärjestöilleen ja antaa niiden myös järjestää kirkon kasvatustyötä, rippikouluja.

Minua risoo suuresti se, että puolustaessani yhdenvertaisuutta ja vaatiessani vuosikymmeniä sitten tehtyjen päätösten noudattamista minut leimataan ääripääksi. Tässä asiassa ei pitäisi olla mitään muita jakolinjoja kuin kirkon linja ja linja, jota kirkko ei voi hyväksyä.

Kirkossa tarvitaan kristittyjen arvojen vallankumous. Jeesuksen opetus lähimmäisenrakkaudesta ja sorrettujen puolella olemisesta pitää iskostaa kirkkoon myös toiminnan ja päätöksenteon tasoille. Teemu-piispa on sanonut, että kirkon pitää pysyä ajassa, sanassa ja kasassa. Kaksi ensimmäistä määritelmää riittää minulle, jos kasassa pysymiseksi ollaan valmiita tinkimään syrjimättömyydestä ja yhdenvertaisuudesta.

Miksikö jaksan käyttää aikaani luottamushenkilönä toimimiseen ja muutoksen ajamiseen? Minun motiivini kumpuaa rakkauden kaksoiskäskystä: Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Rakkaus on teonsana ja se vaatii minua toimimaan. Ehkä siis rakkaus onkin se huriseva moottori, joka vie eteenpäin, ja kiukku bensiiniä.

Viivi Ali-Löytty, viestintäpäällikkö,
Tuomiokirkkoseurakunnan kirkkovaltuutettu