10.07. Onneksi olkoon: Saima, Saimi | Palaute
Koko Helsinki

Blogi: Alkoholistin läheisten viisaus

07.04.2020, 09:29 /  päivitetty 07.04.2020, 09:54
Rajusti päihteitä käyttävissä perheissä ei ole tavallista elämää, johon kuuluisi syöminen, nukkuminen ja yhdessä oleminen. Muissa perheissä poikkeusolot tarkoittavat perheen yhteisen ajan lisääntyistä.
Kuvassa istuu yksinään pieni poika katukiveyksen reunalla

Päihdeperheissä tilanne on päinvastainen. On vanhempia ja sisaruksia, jotka sammuvat pöytien alle. On vanhempia, jotka lyövät toisiaan. On piilotettuja pulloja ja häpeän tuntoja.

Kirjailija Susanna Alakoski kertoo kirjassaan Lähimmäisen huhtikuu siitä, mitä on olla juopon lapsi ja sellaisen sisko, joka vetää kaikkea sekaisin. Kun perheessä aina joku on päihteiden vaikutuksen alaisena, elämä on kaaottista ja pelottavaa. Alakoski kertoo saamastaan lukijakirjeestä, joka kuvasi erään perheen joulun tapahtumia. Äiti kätki isän ruokaan uunilääkkeitä. Perhe saisi siten kerrankin olla jouluna rauhassa viinalta.

Ihminen ei synny alkoholistiksi tai narkomaaniksi, vaan tulee eri syistä sellaiseksi. Toipumisprosessissa työstetään muun muassa sitä, mitä päihteillä lääkitään. Alkoholistin läheiseksi sen sijaan synnytään ja läheisenä pysytään.

Hyvän lapsuuden resepti on yksinkertainen: vanhemmat ovat lapselle turvallinen tukikohta, josta ponnistaa. Päihdeperheissä lapsen ja vanhempien vuorovaikutussuhde ei ole suojaava vaan se vääristyy. Vanhemmat voivat tulkita humalapäissään lapsen viestit väärin ja reagoida niihin hyökkäävästi. Tai he eivät reagoi mitenkään lapseensa. Niinpä lapsesta kasvaa väärällä tavalla tunne-elämältään omavarainen: lapsesta tulee oma äitinsä tai oma isänsä.

Lapset korjaavat jäljet, kun isä tai äiti oksentaa pöydän alla. Lapsi pelkää, kun äiti ajaa humalassa. He selittävät parhain päin, kun oma silmäkulma on mustelmilla. Kaikesta tästä seuraa elämän perusteita määrittelevä häpeä ja huonommuuden tunne. Häpeä on ikään kuin suojakuori, joka vaalii kuvaa rakastettavasta äidistä tai isästä -- siitä, joka tämä olisi ilman päihteitä. Lapsi tekee mitä vain suojellakseen ja kannatellakseen vanhempiaan.

Moni alkoholistin tai narkomaanin läheinen uskoo myös jossakin vaiheessa, että toisen riippuvuus on oma vika. Jos läheisille annetaan tilaisuus parantua, se on suuri voima. Alakoski itse palkkaisi vain alkoholistien lapsia, jos hänellä olisi yritys. He ovat hänen mielestään niin kyvykkäitä, sopeutuvia ja lojaaleja.

Häpeä ja hiljaisuus tarkoittaa myös sitä, ettei läheisillä ole ääntä poikkeusoloissa tai poliittisessa keskustelussa. Lieneekö kukaan kysynyt heidän mielipidettä, kun puhutaan alkoholipolitiikan uudistuksista?

Lähimmäisen huhtikuun kirjassa kirjailija itse juo aina silloin tällöin viiniä. Hän ei rummuta itselleen täysraittiutta, koska päihteet eivät häntä houkuta samoin kuin vanhempiaan. Hän onnistui katkaisemaan alkoholismin perintönsä tapaamalla ”oikeita aikuisia ihmisiä” ja hyvinvointijärjestelmän tuella eli omalla terapialla ja kirjoittamalla: ”Olen rakentanut jonkinlaisen me-kerhon. Me jotka olemme kasvaneet päihteiden keskellä. Että tervetuloa jengiin vaan. Maailmassa meitä täytyy olla miljardi.”

Monella on kerrottavanaan samanlaisia kokemuksia kuin Alakoskella. Ethän jää kokemuksiesi kanssa yksin!

Kirsi Hiilamo
rovasti, perheneuvoja