Lapsi kasvaa aikuiseksi, tulee ehkä itsekin vanhemmaksi, mutta suhteessa omaan äitiinsä hän on aina lapsi. Äiti on aina äiti - jotain erilaista, enemmän kuin kukaan muu.

Äiti on itsestämme erillinen ihminen, mutta myös sisäinen mielikuvamme, joka kertoo jotain tärkeää itsestämme ja omasta arvostamme. Äiti on merkityksellinen aina, elävänä ja kuolleena, hyvänä ja järkyttävän huonona, lastansa hoivanneena ja lapsensa hylänneenä sekä biologisena että sosiaalisena äitinä. Siksi äiti, jo ajatuksena, herättää tunteita. Samoin äitienpäivä.

Kannamme koko elämän matkan mukanamme äitimme lasta, joka olemme olleet. Meillä taipumus kohdella itseämme aikuisina niin kuin meitä lapsena kohdeltiin. Se on tuhoisaa, jos tulee toistaneeksi kokemiaan vääryyksiä. Vauva peilaa lähimmän hoitajan silmistä, kuinka turvassa ja kuinka arvokas on. Jos ei ole saanut riittävästi tällaista katsetta, ihminen mittaa helposti turvaansa ja arvoaan kaikissa ihmissuhteissaan.

Moni äiti ei ole osannut rakastaa lapsiaan muuten kuin ruokaa keittäen, lakanoita vaihtaen tai murehtien. Äiti, joka yrittää ilmaista rakkauttaan leipomalla ja siivoamalla, ei välttämättä saakaan kaipaamaansa vastakaikua lapselta. Lapsi ei ymmärrä tulkita voisilmäpullia ja puhtaita lakanoita rakkaudeksi – kuten ei läksyjen läpikäymistä.

Aina näihin päiviin saakka monen suomalaisäidin ja lapsen välistä suhdetta on kuvannut termi ”välttelevä kiintymyssuhde”. Oikeastaan se luonnehtii suomalaisia laajemminkin, olemme arkoja koskettamaan toisiamme. Moni kärsii hellyyden puutteesta. Yhden kuvauksen mukaan suomalainen halaakin pylly pitkällä – jolloin mahdollisimman vähäinen alue kehosta koskettaa toista ihmistä. Keskieurooppalaiset poskisuudelmat eivät luonnistu meiltä.

Voisiko sekin, että suomalaiset seisovat myös normaalioloissa, ei vain koronan aikaan, bussipysäkeillä kahden metrin välein toisistaan, johtua lapsuuden välttelevän kiintymyssuhteen tunneympäristöstä? Välttelevässä kiintymyssuhteessa kasvanut ihminen luottaa pelkästään itseensä, koska ei halua tuntea itseään haavoittuvaksi tai heikoksi. Tällöin muut ihmiset nähdään enemmän tai vähemmän epäluotettavina, eikä heidän varaansa kannata heittäytyä. On pärjättävä yksin.

Syyttelyn sijaan aikuinen voi suhtautua myös äitiinsä armollisemmin. Äidit ovat oman historiansa tulosta, moni syvästi haavoitettu itsekin. Siksi kirjaan Aina tytär, aina äiti kirjeen kirjoittanut Marketta Mattilakin kaivautuu peräti neljän sukupolven päähän yrittäessään ymmärtää äitiään ja itseään. Kaivautuminen kannattaa aina. Menneisyyden haavat näkyvät yhä meissä, joskus vuotavina, mutta joskus enää haaleina arpina.

Äitiys on universaalia. Se ei toteudu vain suhteessa omiin jälkeläisiin. Tukea, lohtua ja turvaa voi antaa myös muille. Sitä vaille jääneille aikuisille tai kaikille maailman lapsille.

Kirsi Hiilamo, rovasti, perheneuvoja, psykoterapeutti