Meidän pienellä takapihallamme on pieni puutarhavaja. Vaja on kesytön ja sen hyllyillä vallitsee unohdus: siellä on kaikkea, mutta koskaan sieltä ei löydä mitään. Yksinäisiä puutarhakäsineitä, haljenneita kukkaruukkuja, mitaleja 80-luvun maastojuoksukisoista, koiravainajan talvipalttoo ja kausivalosarja, jonka muuntajaa ei ole näkynyt vuosiin.

Tässä eräänä iltana tuijotin jälleen vajaa lannistuneena. Se tuntui huutelevan pihan perältä. Muistuttelevan minua sekasotkullaan saamattomuudestani. Juuri silloin aurinko osui vajan kulmaan – ja yhtäkkiä minä aivan konkreettisesti näin sen uudessa valossa. Vaja ei halunnut enää olla vaja vaan kesähuone! Ideat alkoivat sinkoilla: romujen raivaus, vähän maalia, pehmeä matto, rottinkituoli, tyynyjä, kausivalosarjasta tähtitaivas kattoon…

Juoksin kertomaan uutisen miehelle. Kuvailin hänelle, kuinka vähän raivaisimme tuolta ja rapsuttaisimme täältä. Selitin, miten ihanaa kesähuoneessa olisi sateella lukea kirjaa, kuinka sinne voisi paeta hellepäivän paahdetta ja kuinka täydellinen paikka se olisi viinilasillisen nautiskeluun. Innostus tarttui.

Sotkuisen vajan matka kutsuvaksi kesähuoneeksi muistutti minua siitä, miten vaikeaa lähelle on nähdä. Me totumme asioiden ja toistemme tapaan olla. Lokeroimme ja luokittelemme. Kuinka paljon potentiaalia lähipiirissämme ja -ympäristössämme jääkään huomaamatta ja sen myötä myös toteutumatta? Miksi katsominen on toisinaan niin vaikeaa ja näkeminen vielä vaikeampaa?

Tämä pätee myös kulahtaneisiin ihmissuhteisiin. Voisiko niitäkin tarkastella uudelleen? Kysyä, mitä ne tarvitsevat voidakseen kukoistaa jälleen. Vilpittömästi katsoa kumpaakin osapuolta ja nähdä heidät ilman lähtöolettamuksia.

Sillä toisinaan vaja ei enää halua olla vaja. Vaan kesähuone.

Outi Pippuri