"Se piirtyy, kun lähestytään isäni kotipaikkakuntaa Nurmesta Kuopiosta päin ja laskeudutaan vaaran rinnettä kohti Porokylää ja keskustaa. Edessä näkyy silloin kahden järven väliin jäävällä harjulla seisovan Nurmeksen kirkon punatiilinen kirkontorni, samalla tavalla korkea ja jylhä kuin Paavalinkirkon torni.

Tuohon pohjoiskarjalaiseen maisemaan liittyy sellainen illuusio, että vaikka kirkontorni on oikeasti todella korkealla, se näyttää siltä kuin se olisi matalalla. Tämä on vahva symbolinen viesti: vaikka Jumala asuu korkeudessa ja pyhyydessä, häntä ei etsitä ylhäältä eikä hänen luokseen tarvitse nousta korkeuksiin. Päinvastoin Jumala on tullut alas ihmiseksi ja on tänäänkin kohdattavissa meidän keskellämme. Meidän ei tarvitse lähteä mihinkään tai ruveta miksikään muuksi kuin mitä olemme – hän tulee meidän luoksemme.

Myös Helsingissä monet kirkontornit näkyvät kauas. Ne kohoavat kaikkien tuntemina maamerkkeinä kerrostalojen, kauppakeskusten ja puistojen ylle.Mereltä päin katsellessa kirkontornit ovat keskeinen osa Helsingin kaunista silhuettia. Paavalinkirkon torni on jo yhdeksänkymmenen vuoden ajan toivottanut meidät Itä-Suomesta saapuneet tervetulleiksi Helsinkiin. Sen viesti on ollut itsenäistä elämää pääkaupungissa aloittaville opiskelijoille, uusiin töihin saapuville ja kaukaisistakin maista vieraaseen kulttuuriin muuttajille se sama, jonka Jumala itse aikoinaan välitti apostoli Paavalille Efesossa: ”Älä pelkää.Minä olen sinun kanssasi. Tässä kaupungissa on paljon minun kansaani.” (Apt. 18: 9–10)

Luottamushenkilönä olen oppinut, että moni helsinkiläinen kirkon jäsen ei tiedä, mihin seurakuntaan hän kuuluu. Kun he yrittävät arvata, he yleensä veikkaavat kuuluvansa joko ”Helsingin seurakuntaan” tai sitten lähimmän kirkkonsa mukaan nimettyyn seurakuntaan. Jälkimmäinen osuu silloin tällöin oikeaan, niin myös meillä Paavalissa. Tämä kertoo siitä, että kirkot ovat merkittävämpiä kuin niitä ylläpitävä taustaorganisaatio. Se on itse asiassa vapauttava ajatus meille luottamushenkilöille, jotka joudumme miettimään myös organisaation rakenteita näinä taloudellisesti haastavina aikoina. Organisaatioita voidaan muutella, kunhan kotikirkko pysyy. Seurakunta on ensisijaisesti joukko toistensa seuraan kokoontuneita ihmisiä, ei juridis-hallinnollinen rakenne.

Jos Paavalin seurakuntaa ei nykyisellä nimellään tai rakenteellaan tulevaisuudessa olekaan, Paavalinkirkko pysyy edelleen. Se muistuttaa siitä, että Kristus kulkee yhä täällä Vallilan, Hermannin, Itä-Pasilan, Kumpulan, Vanhankaupungin, Toukolan, Arabianrannan ja Kalasataman kaduilla. Jumalan rakkautta eletään todeksi siellä, missä ystävä sulkee nauraen toisen syleilyynsä, missä tutun tai tuntemattoman ihmisen käsi laskeutuu murheellisen olkapäälle, missä perheenjäsen tai ammattiauttaja tarjoaa kuuntelevan korvan, missä nälkäiselle ojennetaan leipä, syrjityn oikeuksia puolustetaan ja toimitaan rauhan puolesta. Tässä kaupungissa on paljon Jumalan kansaa. Näillä tutuilla nurkilla se kansa kokoontuu Paavalinkirkossa ja sen ympärillä.

Tänä päivänä ajattelen, että Suomen kaunein maisema näkyy meidän oman keittiömme ikkunasta: Itä-Pasilan ja Vallilan kerrostalojen takaa piirtyy taivasta vasten Paavalinkirkon torni. Se kohoaa korkealle, mutta näyttää samalla olevan myös matalalla. Vaikka kaikkivaltiaan Jumalan todellisuus ulottuu taivasten taivaisiin, armo liikkuu alhaalla. Pyhä Henki tekee hiljaista työtään ihmisten sydämissä kotikirkossa ja sen ympärillä. Me erilaiset helsinkiläiset elämme Jumalan rakkautta todeksi täällä kotinurkilla. Voimaa arkeen saamme hakea Paavalinkirkosta, joka virkeänä ja aktiivisena 90-vuotiaana on nuorekas, avoin ja kaikkia erotuksetta kutsuva.”

Samuli Korkalainen, pastori ja kanttori sekä Paavalin seurakuntaneuvoston ja Helsingin yhteisen kirkkovaltuuston jäsen

Alkuperäinen kuva: Jani Laukkanen